Höylänkunnostus, osa II, metallirunkoiset höylät.

Höylänkunnostus, osa II, metallirunkoiset höylät.

Käytettyjä metallirunkoisia höyliä liikkuu meikäläisittäin vähemmän kuin puisia, mutta joku määrä niitäkin on liikkeellä. Jos puuhöylät menevätkin surullisen näköisiksi vajoissa ja vinteillä, niin metallirunkoisten laita on usein vielä huonommin. Metallirunkoisten höylien kunnostuksessa yleensä keskeisin ongelma on, että kuinka poistaa höylästä ruoste hävittämättä kokonaan esineen patinaa ja ikää.

Vaikka metallirunkoiset höylät ovatkin aina teollisia tuotteita ja vaikka niistä ei puurunkoisten tapaan aivan samalla tavalla löydykään yksittäisen käsityöläisen tai mestarin kädenjälkiä, myös niitä pitää käsitellä arvonsa edellyttämällä tavalla. Satakunta vuotta vanhan höylän kiillottaminen ja jynssääminen uuden näköiseksi on väärin. Eroja kuitenkin on: Puurunkoisissa on sellaisiakin harvinaisuuksia jotka ovat liian vanhoja ja arvokkaita että niitä sopisi ruveta suuremmin restauroimaan, mutta teollisina tuotteina metallirunkoiset voi pääsääntöisesti palauttaa huoletta käyttökuntoon. Todelliset harvinaisuudet ovat meikäläisittäin hyvin harvassa ja ne kyllä tunnistaa joukosta.

Käyn läpi vain höylän putsauksen ja korjaamisen, ”viritys” ja toiminnan parantaminen on ihan oman artikkelinsa väärti.

Arviointi

Tutkaile höylä ensin läpikotaisin. Koeta selvittää, ovatko kaikki osat tallella, vai löytyykö höylästä irtonaisia osia, mahdollisia ohjurien tai lisälaitteiden paikkoja, eksyneen näköisiä kierrereikiä tai muuta vastaavaa. Jos olet vasta ostovaiheessa, niin kovasti puutteellisia ei välttämättä kannata ostaa. Vaikka varaosia vanhoihin höyliin liikkuukin maailmalla paljon, niin näiltä nurkilta niitä on vaikea löytää.

Toisena on tietysti vaurioiden etsintä. Metallirunkoihin tulee toisinaan halkeamia kovalla rasituksella oleviin paikkoihin. Kiinnitä erityistä huomiota höylänkidan ympäristöön, koska jännitykset ovat sen ympärillä suurimmillaan. Katso myös että kidan etu- tai takareuna ei ole lohkeillut tai epätasaiseksi kulunut. Pieni epätasaisuus on viilattavissa, mutta kidasta lähtevät halkeamat ovat ikävämpi juttu. Haljenneen höylän voi kyllä ”käyttää loppuun” lopulliseen hajoamiseen asti, mutta kovin tarkkaa työtä tällaisella höylällä ei voi tehdä.

Katso että kaikki osat liikkuvat, edes jotenkin. Ihan umpeen ruostunutta on vaikea elvyttää, mutta jos kierteet tai liukupinnat liikkuvat edes jotenkin, ne voi saada puhdistamalla toimimaan.

Arvioi myös ruosteen määrä. Tasainen kevyt pintaruoste lähtee hyvin helposti, mutta syvät syöpymät eivät. Pahasti syöpynyt höylä voi olla palautettavissa höylän näköiseksi, mutta sen käyttökelpoisuus on aika rajallinen. Toisaalta taas jos höylän pohja ja muutamat muut kriittiset alueet ovat kunnossa, muut osat saavat olla vaikka minkälaista pottupeltoa.

Tutki höylän puuosien kunto. Penkkihöylien takakahva katkeaa helposti jos höylä pudotetaan. Toisaalta katkenneen kahvan korjauskaan ei ole ylipääsemätön työ jos vaan palat ovat tallella, ja puuttuvatkin osat on kohtuullisen helppo tehdä. Toinen yleinen vauriopaikka on etukahvan tyvi, etenkin vanhemmissa höylissä nupin tyvi on usein halki.

Viimeisenä katso että höylän pohja on osapuilleen suora. Maailmalla kiistellään villisti siitä että kuuluuko höylänpohjan olla absoluuttisen suora vai ei. Joka tapauksessa selvästi silmään näkyvä kierous tai kulumat
kertovat että höylä vaatii joko paljon työtä tai voi olla huonolla tuurilla kokonaan käyttökelvoton. Pohjan oikaisusta lisää asiaa edempänä.

Ruosteenpoisto

Ennen ruosteenpoistoon ryhtymistä työkalu pitää purkaa kokonaan osiin. Kaikki kiinni jäävät osat sotkeentuvat joka tapauksessa ruosteesta, liasta ja öljystä, puhumattakaan siitä että osia ei pääse kunnolla puhdistamaan niin kauan kuin ne ovat yhdessä.

Paksunkin ruosteen alla on vielä patina jäljellä. Jotta et pilaa työkalun historiaa, työn ja ajan jälkiä,
ruosteenpoisto pitää tehdä kevyimmällä mahdollisella tavalla jolla kulloinenkin työkalu on puhdistettavissa teknisesti toimivaan kuntoon.

Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki koneet ovat käytännöllisesti katsoen kiellettyjä. Nopeasti pyörivät teräsharja- tai nailonlaikat poistavat kyllä ruosteen, mutta samalla syövät patinan ja ennen kaikkea pyöristävät kaikki kulmat ja reunat joiden kuuluisi olla teräviä. Vaikkapa höylän kidan pyöristäminen ja kitaa ympäröivän pohjan pilaaminen teräsharjalaikalla voi tehdä höylästä lähes hyödyttömän tai ainakin teettää vietävästi hommia pohjan oikaisussa.

Myös hiekkapaperi on melko hyödytöntä ruosteenpoistossa. Jos se on kyllin hienoa ollakseen pilaamatta patinaa niin se tukkeutuu ruosteesta hetkessä, ja jos se on karkeampaa niin se jättää pahoja hiomanaarmuja
pintaan.

Kevyin keino joka riittää suureen osaan liasta ja kevyestä ruosteesta on teräsvilla (karkeutta 00, 000 tai 0000,
jälkimmäinen hienoin). Puhdistamista tehostaa kovasti teräsvillan kastelu paloöljyllä, jolloin myös pinnassa oleva lika pehmenee. Kolmen nollan teräsvillalla ei yleensä saa patinaa pilalle jos nyt ei aivan hirveästi jynssää, nelinollaisella uskaltaa jo kevyesti puhdistaa maalipintojakin. Kaikkeen hieno villa ei kuitenkaan riitä. Toiseksi kannattaa ottaa reilusti karkeampaa teräsvillaa (numero 1 tai 2), jolla voi puhdistaa pinnan alkuun ja hioa sitten mahdolliset naarmut hienommalla villalla.
Samaan tarkoitukseen voi käyttää myös erilaisia karhunkieliä ja nailonisia hiomasieniä.

Jos pinta ei ole moksiskaan teräsvillasta, seuraava vaihtoehto on kaavinta. Ruosteisen pinnan hiominen on hyvin turhauttavaa hommaa, mutta saman ruosteen saa hyvin sukkelaan kaavittua puhtaaksi.

Kaapimiseen voi käyttää kevyen ruosteen tapauksessa vaikkapa partakoneenterää tai vastaavaa lasikaavinta, jolla yleensä poistetaan maaliroiskeita lasista. Tällaisilla saa melko karustikin ruostuneen pinnan puhtaaksi.

Vielä pahempien pintojen kanssa viimeinen ratkaisu on ihan oikea kaavin, skaavari. Kovametallikaapimella ruosteen poisto käy nopeasti ja sellaista voi hyvin käyttää hyväkseen höylän pohjan oikaisussa. Toinen vaihtoehto on tehdä skaavari vaikkapa vanhasta viilasta. Viilan kärkeen teroitetaan ihan simppeli 90 asteen kulma, jota voi käyttää kaapimiseen.

Aloita aina kevyimmällä keinolla ja vasta jos se ei toimi, niin sen jälkeen siirry kovempaan. Puhdistettuasi höylän sillä kovimmalla, aina takaisin päin tullessa käy kaikki kevyemmät keinot läpi, eli skaavauksen jälkeen hionta karkealla ja viimeksi hienolla teräsvillalla. Sillä erotuksella että takaisin tullessa voi jo käyttää harkinnalla hienoa vesihiomapaperia, paloöljyllä kasteltuna.

Pikkuvinkkinä, että ruuvit tai muut sylinterinmalliset kappaleet on helppo puhdistaa laittamalla ne kevyesti kiinni porakoneen istukkaan ja puhdistamalla pinnat neljän nollan teräsvillalla samalla kun pyörität poraa pienellä nopeudella. Varo kuitenkin kiillottamasta liikaa etteivät ruuvit kiillä silmään liiaksi.

Samalla kun olet poistanut ruosteen, pese osat ensin paloöljyssä hammasharjan kanssa ja sen jälkeen huuhdo ne kuumalla vedellä ja kuivaa hyvin. Puhaltele myös ruuvinreiät kuiviksi tai kuivaa ne vanupuikolla.

Rungon maalin kunnostus

Vanhat höylät on yleisimmin ”maalattu” mustiksi. Maalaus on hiukan harhaanjohtava termi, koska alkuperäinen pinnoite on ns. japaninlakkaa (japanning). Se on eräänlaista pikilakkaa, joka on sivelty pintaan ja annettu sulaa höylän pintaan uunissa. Prosessi on melko vaikea ja ainekset nykyisin hyvin vaikeasti saatavia. Usein on parempi tyytyä korvikkeisiin, varsinkin kun korvikkeen saa poistettua pinnasta helposti.

Korvikkeeksi käy hienosti sellakka, noella värjättynä. Mitä vähemmän nokea laittaa ja mitä useamman kerroksen tekee, sen läpikuultavampi pinta. Tätäkään ei kannata liioitella ettei pinta ala kiiltämään liiaksi vanhassa höylässä. Itse laitan nokea sen verran että pinta peittää täysin kahdella-kolmella kerroksella. Kun pinta peittää niin lisään vielä muutaman kerroksen ja laitan pintaan pari kerrosta värjäämätöntä sellakkaa, koska noki tekee sellakan pinnasta hiukan samean ja nokisen näköisen.

Jos yhtäkkiä huomaa käsitelleensä tällä tavalla 1870-luvun Miller’s Patentin tai muun arvohöylän, niin sellakan saa pois uittamalla koko kapineen spriissä. Käyttöä ja kämmenhikeä sellakka sen sijaan kestää mainiosti.

Tämä vaihe kannattaa jättää tekemättä aina kun se on mahdollista. Jos lakkaus on jäljellä edes joltain osin ja pinta ei ole pahasti ruosteessa, niin kannattaa käyttää höylää ilman. Alkuperäisen kaltaista pintaa sellakallakaan ei saa aikaan ja tällä lailla käsitellyn pinnan tunnistaa aika helposti. Toisaalta taas höylääminen on hikistä hommaa, eli jos käytät höylää paljon tai käytät sitä edes ajoittain ulkona,
niin pinta voi olla ihan viisasta suojata jo ruostumisen vuoksi vaikka vain värittömällä sellakalla. Kuriositeettina mainittakoon, että Stanleyn #40, rouhintahöylä joka oli tarkoitettu nimenomaan raa’an
pinnan höyläämiseen tasaan oli kokonansa maalattu. Tämä siksi että rouhintahöyläys oli niin hikistä hommaa että höylä olisi maalaamattomana ruostunut käsiin päälle tippuvan hien takia. Vulgaaria mutta totta.

Spraymaalaus tai muut maalit ovat huono vaihtoehto erityisesti vanhoissa työkaluissa. On jokseenkin sama mitä
maalia laittaa 70-luvun lopun höylään, mutta vanhojen työkalujen kunnostuksessa maalaus on väärin. Jo sen vuoksi että maalia ei saa pois pilaamatta myös alla olevia japaninlakan jäänteitä.

Puuosien kunnostus

Yleisin vika puuosissa on katkennut takakahva. Jos palat ovat tallella, liimaus on helppoa. Ota juuri kahvan sisäreiän paksuinen metallitanko tai pultti, rasvaa se huolella, pujota kahvan sisään ja käytä tankoa tuurnana joka pitää osat linjassa liimauksen ajan. Kahva on niin hankalan muotoinen että ilman tällaista apuvälinettä se liimautuu takuuvarmasti väärään asentoon.

Jos kahvasta puuttuu paloja, niin on tehtävä joko uusi pala tai kokonaan uusi kahva. Riippumatta puuttuvan osan paikasta on usein helpointa sahata kahva puuttuvan osan alapuolelta poikki kahvan pohjalinjan suunnassa. Tämä helpottaa puuttuvan osan liimausta ja muotoilua suuresti. Sahauspintaan liimataan suunnilleen oikeankokoinen neliskanttinen puunpala joka viilataan muotoonsa, petsataan tarvittaessa ja pintakäsitellään sellakalla.

Ennen 40-lukua kahvat olivat pääsääntöisesti ruusupuuta tai jotakin muuta jalopuuta. Sen jälkeen siirryttiin halvempiin kovapuihin ja lopulta petsattuihin, yleensä pyökkisiin kahvoihin. Silti vielä ainakin 70-luvulle asti kahvat käsiteltiin sellakalla eikä kovemmilla lakoilla. Erityisesti 60-luvun jälkeen käytettyjen kahvojen sellakka pakkasi olemaan hyvin paksua ja kovaa, joten tämän aikakauden kahvat ovat pienillä sirpaleilla ja lakka hilseilee pois.

Tällaisen hilseilevän sellakan korjausta voi koettaa parilla konstilla. Jos pinta on vielä suurimmalta osaltaan kiinni eikä hilseile, niin sitä voi yrittää hioa teräsvillalla ja runsaalla spriillä. Sprii sulattaa sellakan ja halkeamat sulavat jonkin verran umpeen.

Toinen keino on vain lisätä sellakkaa pintaan. Jos kahva on miltei lakattomaksi kulunut, niin erityisesti uudehkoissa höylissä voi jynssätä loputkin vanhasta sellakasta pois ja lakata koko kahvan uudelleen. Tämä käy helposti pehmittämällä laka spriillä ja hankaamalla se pois teräsvillalla. Yleisimmin tummakahvaisissa höylissä on käytetty tummaa sellakkaa, nykyisin kaupasta saatava tumma sellakka antaa lähes alkuperäisen värin ja ulkonäön.

Pekka