Sihistin - Työkalut

Höylätesti: Stanley SW No. 4

Pekka Huhta — Thu, 12 May 2011 19:45:12 +0000

Suuresta höylätestistäni puuttui pari höylää jotka olisi ollut mukava testata samassa yhteydessä, mutta joista ei saanut näytekappaletta helposti testiin. Nyt kun Kunz Plus ja nyt esiteltävä Stanleyn uustuotantomalli on testattu, niin höylätesti voidaan katsoa kattavaksi. Voin luvata, että tämä on nyt viimeinen jos ei mitään ihmeempiä tapahdu.

Tekniset tiedot:
Pituus: 275 mm
Leveys: 65 mm
Terän leveys:50,8 mm
Terän paksuus: 3 mm
Paino: 2229 g
Hintaluokka: 130-170 €

Stanley SW No. 4

Stanley on aikanaan päästänyt käsihöyliensä laadun möyrimään pohjamutiin ja nyt lanseerattu uustuotantosarja on selkeä yritys saada haukattua jonkinlainen kakku viime vuosina nousseiden parempien puutyökalujen markkinoista.

Stanley teki vuosina 1920-1933 höyliä SW- eli Sweetheart-leimalla. Nimen takana on monta tarinaa, mutta virallisesti sydämen sisään piirretty SW ilmestyi höylien teräleimoihin siinä vaiheessa kun Stanley Rule&Level ja Stanley Works yhdistyivät, ja SW tulisi Stanley Worksista. Historiallisesti tämän aikakauden höyliä on pidetty parhaina, eikä sinänsä ole ihme että Stanley on halunnut elvyttää merkin uusiin höyliinsä.

Ensivaikutelma höylästä on melkoisen isokokoinen murikka, valokuvien perusteella sen oli arvioinut pienemmäksi. Iso takakahva ja massiiviset rakenteet tekevät höylästä ison ja kovapiirteisen näköisen.

Syvyyssäätöruuvi on toteutettu kahdella erinousuisella ruuvilla kuten Norris-säätö, jota Veritaskin käyttää. Samaan syvyyssäätöön on integroitu terän sivusuuntainen säätö joka tapahtuu säätöruuvia sivusuuntaan painamalla. Klappia syvyyssäätöruuvissa on vähän vaille 1,5 kierrosta. Sivuklappia todella paljon, mutta yllättäen sivuklapin lukitsemiseen on oma sormiruuvi (joka tosin ei toimi, vaan löystyy todella helposti). Ilman tätä lukitusruuvia säätöruuvi klappaa joka suuntaan jopa 5 mm, joka tuntuu käteen ikävän epämääräiseltä.

Peittoterän pitoruuvi on nokkela, hammastettu sormiruuviksi. Sen kiristämiseen ei siis tarvita ruuvimeisseliä, vaan peittoterän irroituksen jälkeen sitä voi hienosäätää sormin. Kun ottaa huomioon miten paksu ja painava murikka itse höylän runko on, niin peittoterä itsessään on hämmentävän ohuesta alumiinista painevalettu osa. Kestänee kuitenkin käyttöä.

Teräkelkka on yllättäen kiinteä: sehän on itse asiassa tukevin teräkelkkarakenne jota voi ajatella. Kidan säätö on vastaavasti hoidettu liikuttamalla koko höylänpohjaa teräkelkan edessä.

Viimeistely on yleissiistiä, ei silmiinpistävän hienoa. Taso ja tyyli tuo välittömästi mieleen Veritaksen höylät: iso ja jyrkkäkulmainen takakahva, Veritaksen kanssa lähes identtinen kylkiprofiili, samantyyppinen säätöruuvi ja mattamusta pintamaali tekevät höylistä kaukaa katsottuna hyvin samannäköiset. Viimeistelyn taso ja esim. kylkien ja pohjan hiontajälki jäävät jonkin verran jälkeen Veritaksesta, mutta jälki on silti aivan hyvää.

Erityismaininta kannattaa sanoa terästä, joka oli aivan poikkeuksellisen terävä suoraan tehtaan paketista. Höylällä oli jo tehty töitä ennen kuin sain sen vertailtavaksi, mutta terä oli siltikin vielä merkillepantavan terävä. Selkeästi Stanleylla oli laitettu paukkuja siihen että höylä on käytettävissä suoraan laatikosta.

Teräkelkan säätö, kidan koko ja teräkulma

Höylän erikoisuus on täysin kiinteä teräkelkka, se siis on samaa valua kuin koko höylän runko muutenkin. Kitaa säädetään liikuttelemalla kidan edessä olevaa pohjan osaa. Mekanismi on kaikille tutuin nyrkkihöylistä, mutta samaa mekanismia on käytetty myös matalakulmaisissa Stanleyn #62- ja #164-malleissa, jotka ovat pyöreästi Stanleyn viitosen ja nelosen kokoisia höyliä. Säätö aukeaa etukahvan nuppia pyöräyttämällä ja säätöä helpottaa nupin alla oleva vipu, jota sivusuuntaan kääntäessä höylänpohjan etuosa liikkuu edestakaisin.

[img][/img]
Harmillista sinänsä, että uudessa höylässä on unohdettu vanhojen höylien säätömekanismista oleellinen piirre: nupin alla olevassa säätövivussa on ollut kaareva hahlo, joka vastaa etunupin kiinnitysruuvin juureen ja liikuttaa pohjaa. Uudessa höylässä hahlo on ihan suora, joka tekee säädöstä todella raskaan ja epätarkan liikealueen molemmissa päissä. Eli kun kitaa pitäisi pystyä siirtämään ne viimeiset kriittiset kymmenesosamillit hienoon höyläykseen, niin säätö muuttuu epätarkaksi ja takkuavaksi. Säädön raskaudesta johtuen messinkisen säätöhahlon reunat olivat jo jonkin verran tyssääntyneet. Kuvassa on sekä #62 että nykyinen höylä, eron huomaa selvästi.

Yllättävää kyllä kitaa ei myöskään saa säädettyä täysin kiinni säätövivulla, vaan se jää säätäessä 0,3 mm päähän terästä. Jotta kidan saa kiinni, niin se pitää kikkailla sormin painamalla paikoilleen. Tämäkään ei aina onnistu, vaan etunuppia pitää aukoa aika reilusti ja sitten helistellä osat paikalleen.

Kita min: 0,3 (0) mm
Kita max: 5,2 mm
Kidan säätö: Säätyvä etupohja
Teräkulma: 45°

Höylänpohjan suoruus

Pohja ja kyljet on hiottu hyvin, ja olivat täysin suorat ja suorakulmaiset.

Terän teroitus

Kuten johdannossa totesin, terä oli erinomaisesti viimeistelty jo tehtaan paketista, eli sille ei tarvinnut tehdä juuri mitään. Kiilloitin teränsuun kuitenkin uudestaan, kun höylällä oli jo ennen testiä tehty jonkin verran töitä.

Murtoterä oli ihan uutta designia, hiukan Lie-Nielsenin teriä muistuttava, mutta kuitenkin alapuoleltaan jonkin verran koneistamalla kevennetty malli. Murtoterä sopi terän päälle hyvin, mutta terän tyypistä johtuen sitä ei saanut kiristettyä tuttuun tapaan "jousivoimaa vasten" paikalleen, vaan vasta peittoterä kiristää murtoterän lopullisesti kohdalleen.

Höyläystesti:

Höyläystestissä oli samat kolme puulajia kuin aiemminkin, kovasti ristisyinen tiama, tavallinen visakoivu ja pehmeä kuusi jossa oli muutama viiksioksa pinnassa. Koepalojen pinta karhennettiin ensin hammashöylällä että lähtötilanne on aina sama ja sen jälkeen minuutin aikana piti saada lautaan niin hyvä pinta kuin mahdollista.

Tiamalla pinta oli muuten hyvää, mutta muutamissa kohdissa pintaan jäi tikkua. Ylitin jopa aikarajan hakiessani niihin parempaa pintaa, mutta en siinä oikein loppuun asti onnistunut. Visakoivulla sen sijaan pinta oli aivan erinomaista ja kiiltävää.

Kuusi käyttäytyi oudosti: yleensähän ongelma on kovien oksien ja niiden ympärillä olevien vastakarvanpaikkojen kanssa. Nyt kiinteäkelkkaisella höylällä oksat eivät muodostaneet minkäänlaista ongelmaa, vaan oksanpaikat olivat sileämmät kuin millään muulla tähän asti testatuista viidestätoista höylästä. Sen sijaan tasaisella puulla pehmeästä kevätpuusta lähti pinnasta jonkin verran repeytymää. Kokeilin vielä useammalla omalla höylälläni, mutta ilmiö tuli esiin vain tällä höylällä. Ongelma ei ollut suuri, mutta sikäli hämmentävä, ettei vastaavaa ole juurikaan tullut vastaan töitä tehdessä. Jonkin verran kyllä, mutta ei koskaan tässä mittakaavassa.

Höylällä saavutettu pinnanlaatu arvioitiin seuraavilla kriteereillä:

1 - Kelvoton pinta, syviä repeämiä, tehtävä kokonaan uudelleen
2 - Välttävä pinta, vaatii raskasta siklihöylää tai vastaavaa raskasta siklausta kelvatakseen
3 - Hyvä pinta, siistittävissä käsisiklillä tai kevyellä siklihöylällä kunnolliseksi
4 - Erinomainen pinta, vaatii enintään kevyen käsisiklauksen kelvatakseen lakan alle.
5 - Kuten yllä, mutta ei vaadi enää minkäänlaista viimeistelyä ennen lakkausta

Tiama: 4
Visakoivu: 5
Kuusi: 3
Yhteispisteet: 12

Pisteytys

Olen kopioinut tähän samat arviointiperusteet kuin isossakin testissä, pisteet on annettu samoin perustein.

Ohessa arvosteluperusteet eri ominaisuuksille:

Käytettävyys myyntipakkauksesta
Koska testi oli kirjoitettu myös aloittelijoille, on tärkeää että höylää pystyy käyttämään edes jollain tasolla jo suoraan myyntipakkauksesta ilman että sitä pitää muokata. Edistyneempi käyttäjä tietää jo mitä pitää tehdä, jotta höylän voi saada toimimaan, mutta oletusarvoisesti aika harva ostaa höylää vain aihioksi tuunaukseen.

1: Höylä ei sovellu käyttöön sellaisenaan, vaan vaatii rungon tai sen osien viilausta, koneistusta tai muita vaativia metallitöitä, kuten teräkelkan sovitusta paikalleen.
2: Höylä vaatii pohjan oikaisua, kidan viilausta, säätöjen virittelyä tai muuta helpompia metallitöitä.
3: Höylä vaatii enintään yksinkertaisia säätöjä, murtoterän sovituksen tai pieniä kiillotuksia
4: Höylä on valmis käyttöön vain terän teroituksella
5: Höylä on teroitusta myöten valmis käyttöön

Stanley SW oli tehtaan jäljiltä täysin käyttövalmis, terä oli jopa poikkeuksellisen terävä. Höylä oli täysin valmis käyttöön tehtaan paketista, eli puhdas vitonen.

Kidan säädettävyys, säädön helppous ja tarkkuus

1: Kita on vino tai sen säätäminen kunnolliseksi ei ole mahdollista ilman metallitöitä (viilausta, sovitusta)
2: Kidan säätö onnistuu, mutta tukipinnat ovat vajaasti koneistettuja tai muuten puutteellisia
3: Kidan säätö onnistuu
4: Kidan säätö on helppoa
5: Kidan säätö on helppoa terää irroittamatta

Stanleyn kidan säätö oli verrattain helppoa jopa ilman terän irroitusta. Ikävä kyllä säätö ei kuitenkaan toiminut aivan niinkuin suunniteltu. Sääli sinänsä, kun sama firma on sentään keksinyt koko säätömenetelmän toistasataa vuotta sitten, ja valmistusteknisesti olisi ollut täsmälleen sama tehdä säätöhahlo kaarevaksi - koko osa on kuitenkin tehty meistämällä. Antaisin mielelläni viisi pistettä, mutta jos säätöä pitää autella sormilla että sen saa toimimaan, niin ei pisteitäkään oikein voi antaa kuin neljä viidestä.

Pohjan suoruus, suorakulmaisuus ja pinnanlaatu

1: Pohja on karkea ja epätasainen, kyljet eivät suorakulmaiset
2: Sekä suoruudessa että suorakulmaisuudessa on puutteita
3: Joko suoruudessa tai suorakulmaisuudessa saa olla vähän sanomisen varaa, mutta höylä soveltuu käyttöön.
4: Pohja on lähes täysin suora ja suorakulmainen
5: Pohja on täysin suora, suorakulmainen ja sileäksi työstetty

Pohja oli täyden viiden pisteen arvoinen

Soveltuvuus erilaisiin puutöihin

1: Soveltuu karkeisiin kirvesmiehentöihin, laudansyrjän kaventamisen tyyppisiin töihin
2: Soveltuu perustason puusepintään, mutta ei vielä näkyviin jääviin isoihin pintoihin.
3: Soveltuu myös laajempien pintojen silitykseen helpoilla puulajeilla
4: Soveltuu hyvin myös vaativampien puulajien höyläykseen
5: Soveltuu laajasti erilaisiin puusepäntöihin, karkeahöyläyksestä hienoimpaan silitykseen.

Näillä säädöillä ja monipuolisuudella höylä on mielestäni ansainnut kaikki viisi pistettä. Käytös kuusella oli melko omituista, mutta luulen että säätöjä rämpläämällä olisi parempikin tulos voinut löytyä. Käytös oksien kohdalla oli toisaalta aivan ensiluokkaista.

Viimeistelytaso

Viimeistelytasossa on otettu huomioon erilaisia asioita ilman erillistä arvosteluasteikkoa. Arvioituja tekijöitä ovat olleet mm.

- Säätöjen täsmällisyys, välykset, takertelemattomuus
- Valujen ja koneistusten laatu ja siisteys
- Terän ja murtoterän viimeistely
- Höylän kosketeltavat pinnat (kahvat, säätöruuvit, yms.) on viimeistelty hyvin (lisäpisteitä jos myös muut pinnat on hyvin viimeistelty)
- Höylän yleisilme

Höylä on nykystandardien mukaan viimeistelty, vastaa aika tavalla Veritasta, mutta jää hiontajäljiltään jonkin verran jälkeen. Teräviä kulmia on aika paljon, eikä mitään erityistä "silmäkarkkia" ole edes yritetty tehdä. Kahvan ergonomiaa koskevat samat mutinat kuin Veritastakin, eli isokätinen mahtuu kyllä hyvin hantaakeille, mutta perinteiseen otteeseen tottuneet jäävät vähän paitsioon

Arvosana olisi 4/5, lähinnä holtittoman säätöruuvin ja kitapalan säädön karkeuden takia. Vaikka sivusäädön fletkuutta onkin yritetty hallita erillisellä ruuvilla, niin hyvä ajatus ei vielä aivan riitä jos toteutus ei toimi.

Höyläysvertailu

Höyläysvertailun yhteenlaskettu pistemäärä kolmelle eri puulle on otettu sellaisenaan. Tällä tavalla höylän tärkein ominaisuus, toimivuus, on saanut painotetun arvon. Pistemäärä höyläystestissä oli 12 pistettä.

Minimipistemäärä on 8, maksimi 40.

Käytettävyys paketista: 5
Teräkelkan säätö: 4
Pohjan suoruus: 5
Soveltuvuus käyttöön: 5
Viimeistelytaso: 4
Höyläystesti: 12
Yhteispisteet: 35

Yhteenveto

Stanley SW oli juuri lanseerattu kun tein alkuperäisen höyläystestin. Testi oli niin työläs jo sellaisenaan että tämä jäi testaamatta. Täytyy myös rehellisesti myöntää että Stanleyn viime vuosien tekemisen tyyli ja vanhan nimen pilaaminen ei juuri odotuksia nostanut.

Aloitetaan siitä, että höylä on hyvä. Se olisi vielä parempi, jos yksityiskohtiin olisi kiinnitetty todellista huomiota, mutta perusrakenne on kuitenkin huomattavan tukeva.

Parasta oli kiinteä teräkelkka ja sen tuoma tukevuus. Se oli aivan erinomaista luokaa ja tietyllä tavalla avasi silmiäni myös sen suhteen että juuri samasta syystä vanhat infill-höylät ovat olleet huippua: kelkassa ei ole mitään liikkuvaa ja terä on niin hyvin tuettu kuin se on mahdollista. Peruslähtökohta on erinomainen.

Muutama virhe harmittaa sitäkin pahemmin. On ihmeellistä että Stanley on itse kehittänyt säätyvän kitapalan hienoimmilleen vanhoissa höylissä ja kompuroi sitten aivan lapsellisesti tässä. Miksi säätöosaa on muutettu, jos se johtaa vain huonompaan lopputulokseen? Tuntuu että suunnittelija ei ole ollenkaan tutustunut oman talon tuotteisiin, vaan ottanut sekä messinkisen osan että suoran säätöhahlon Lie Nielseniltä. Lie-Nielsen nimittäin tekee oman säätönsä suoralla hahlolla ja se toimii ihan yhtä kelvottomasti kuin tämä. Kitapalan säätö oli harmillinen pettymys, ja vaikka kidan saakin helistelemällä paikalleen, niin pitäisihän sen nyt toki toimia oikein.

Myös terän säätö sai välillä rumia sanoja kirpoilemaan höyläpenkin tiimoilla. Kun vanhaa Stanikkaa voi säätää kahden työnnön välissä lennosta yhdellä sormella, niin tämän holtiton sivuheitto vaati aina pysähtymään kesken ja säätämään höylää kaksin käsin. Sivuklappauksen estävä ruuvi oli hyvä ajatus, mutta koska se löystyi ainakin omilla näppivoimillani kiristettynä vähän päästä itsekseen, niin se ei ollut mitenkään juhlava esitys.

Toinen omituinen piirre on muodon äärimmäinen samanlaisuus Veritaksen höylän kanssa. Kylkiprofiili on jos ei nyt identtinen niin hyvin samankaltainen, kahvan kulma ja muoto sama ja peittoterä ei kauas heitä leimoistaan huolimatta.

Myönnän olevani kriittinen Stanleyn suhteen. Valmistaja joka on tehnyt monipuolisinta valikoimaa ja aikanaan myös hyvälaatuista jälkeä päätyykin nyt kopioimaan firmoilta, jotka itse asiassa jäljittelevät sen omia vanhoja tuotteita. Oma kitinäni perustuu lähinnä siihen että tiedän mikä potentiaali jo "oman talon" tuotteiden tutkimisessa ja jatkokehittelyssä olisi ollut, nyt tuntuu että on otettu suunnittelijaksi konsultti joka ei ole nähnyt kuin tämän päivän kapineita.

Mutta: kriittisyydestäni huolimatta en voi kiistää etteikö höylä olisi hyvä. Käytännössä höylä on mielestäni parempi kuin kalliimpi Kunz plus, ja vaikkei se premium-höylien kärkeä hätyytäkään, niin sillä on ehdottomasti paikkansa hyvien höylien joukossa. Tällä saa aikaan erinomaista jälkeä. Ennakkoluuloton tekijä, joka pitää modernista otteesta eikä harmittele pikkuvaivoja säätäessä löytää paketista aivan kelpo höylän.

Höylänterän teroitus

Pekka Huhta — Tue, 30 Mar 2010 12:28:15 +0000

Tämä on nyt paremmalla laadulla ja viksummin leikattu versio teroitusvideosta, jonka olen aiemmin tehnyt tänne sivuille ihan vaan tikun päähän tökätyllä kameralla. Kiitokset Rekolle ja Harrille kuvauksesta, valoista, hyvästä seurasta ja koko paketin kasaamisesta verkkoon.

-------------

Terottaminen vapaalla kädellä ei ole lainkaan niin vaikeaa kuin mitä mielikuva on. Oheisella videolla ja parilla neuvolla pääsee hyvin alkuun.

1) Huolehdi siitä että kivi on kunnollisesti kiinnitetty pöytään tai muuten liukumattomalla alustalla. Terotuksesta ei tule mitään jos kiveä pitää jahdata ympäri pöytää.

2) Pöydän on hyvä olla melko korkea, mielellään noin 90 senttiä. Liian matalalla pöydällä käsien liikeradasta tulee helposti jotakin muuta kuin ihan suora

3) Kannattaa hankkia vähintään kaksi kiveä tai yhdistelmäkivi jossa on kahta karkeutta. Kivi jolla saa tehtyä riittävän sileää jälkeä on aina liian sileä nopeaan materiaalin poistoon.

4) Jätä rautakaupan 15-senttiset homakivet kauppaan. Joukossa on joitakin hyviäkin, mutta yleisesti nämä ovat liian kovia "smirgelikiviä", jotka tylsyvät nopeasti ja syövät rautaa hitaasti karkeasta ulkonäöstä huolimatta. Hyvä kivi on vähintän 20x5 cm, japanilaiset vesikivet ovat paljon suurempiakin. Lyhyellä 15-sentttisellä kivellä terotuksesta tulee ihan joutavaa nypytystä. Viimeistelykivi voi olla pienempikin, mutta perusterotuskivi on syytä olla riittävän suuri.

5) Lue lisää erilaisista terotusmenetelmistä toisesta jutusta http://www.sihistin.fi/fi/tyokalut/teroitusvalineet.html

Lisää vinkkejä videossa.

Pekka

Teroitusvälineiden esittelyvideo

Pekka Huhta — Thu, 25 Mar 2010 19:20:07 +0000

Teroitus on tärkein puutyötaito: et pysty tekemään kunnollista jälkeä tylsillä työkaluilla. Kun ostat työkalun, teroita se ennen kuin aloitat työnteon. Tänä päivänä edes parhaiden valmistajien työkalut eivät ole välttämättä käyttövalmiita.

Vesihiomapaperi

Kaikkein edullisimmin hyvän terän saa vesihiomapaperilla, lasilevyn tai muun suoran pinnan päällä. Märkä vesihiomapaperi pysyy paikallaan ilmankin liimaa, toiset liimaavat paperin ennen kastelemista irroitettavalla spray-tarraliimalla levyyn.

Pikkuteroitukset voi tehdä vaikka keittiön melamiinipöydällä, mutta teroittaessa syntyy ikävää sotkua joka tarttuu pöydän pintaan. Erillinen teroituslevy on hyvä ajatus. Lasilevy on paras koska se kestää vettä ja on takuusuora. Laminaattipintaiset lastulevyt tai metallilevytkin käyvät, mutta vaikkapa raaka MDF tahtoo turvota epätasaiseksi ajan mittaan.

Vesihiomapaperilla on muutama voittamaton etu, joiden takia sitä kannattaa välillä käyttää vaikka omistaisikin muita hiomakiviä tai ammattimaisempia teroituskapineita. Ensinnäkin paperia vaihtamalla saa käyttöönsä kaikki karkeusasteet perusteroituksesta peilikiiltoon ja toisekseen iso hiomapinta mahdollistaa erilaisten hiomatukien käytön ja toisaalta tekee myös teroituksesta nopeampaa, kun terää ei tarvitse nykyttää pienen kiven päällä.

Tällainen vesihiomapaperiviritys kannattaa itselleen laitella vaikka hioisikin pääasiassa kivellä. Ensinnä karkea perusteroitus on helppo tehdä paperilla ja toisekseen paljon käytetyn vesihiomakiven voi helposti oikaista lasilevynsuoraksi vesihiekkapaperilla.

Vesihiomapaperin isoin ongelma on sen suhteellinen kalleus paljon käytettäessä. Yhden hyvän kiven hinnalla ostaa toki paksun puntan paperia, mutta toisaalta kiven käyttöikä on aktiivikäytössäkin vuosia tai vuosikymmeniä.

Hiomakivet

Kiviä on montaa laatua, on luonnonkiveä, synteettistä kiveä, yhdistelmäkiviä jne. Jos hiomakiveä aikoo oikeasti käyttää terätyökalujen teroittamiseen, niin rautakaupoissa yleisimmin myytävät halvat ja pienet kahdella eri karkeudella olevat yhdistelmäkivet kannattaa jättääkin kauppaan. Ne ovat pieniä, kivikovia ja hyvin hidassyöntisiä, teroitus vie kohtuuttomasti aikaa.

Nykyisin yleisimmin myytävät laadukkaat kivet ovat japanilaisia synteettisiä vesikiviä.

Itse säilytän vesikiviä koko ajan vedessä. Näitä kiviä käyttäessä vettä pitää käyttää runsaasti ja kiveä pitäisi joka tapauksessa liottaa hetki ennen teroitusta vedessä ettei kaikki vesi imeydy hiottaessa kiveen. Vedessä säilytettäessä kivi on koko ajan käyttökunnossa.

Vesisäilytyksellä on varjopuolensakin. Osa japanilaisista kivistä on liimattu kahdesta eri karkeuden kivilevystä vedenkestävällä liimalla. Tämä liima saattaa pettää vesisäilytyksen aikana, mutta kivenpuolikkaat voi toisaalta liimata takaisin millä hyvänsä vedenkestävällä liimalla. Toinen haitta on, että kivet limoittuvat hiukan, mutta itse olen vain huuhtaissut kivet käytön jälkeen ja vaihtanut säilytysveden eikä limoittumisesta ole ollut sanottavaa haittaa. Kolmantena haittana on kivien hiukan nopeampi kuluminen, mutta toisaalta ahkerassa käytössä pidän silti tärkeämpänä sitä että kivet ovat koko ajan käyttökunnossa. Lisäksi hienoimmat kivet pehmenevät vedessä ja talttoja tai muita kapeita teriä teroittaessavedessä pehmennyt kivi haukkaa helposti ja kiven pintaan tulee koloja. Hienoimpia kiviä ei kannata säilyttää vedessä, vaan kostuttaa vain ennen käyttöä.

Öljykiviä myydään nykyisin yhä vähemmän, vaikka ne ovat olleet eurooppalaisittain käytetyimpiä. Suurin osa vanhoista käytetyistä kivistä on öljykiviä, ja ne ovat oikaisun jälkeen täysin käyttökelpoisia peruskiviä. Oikaisu on tärkeää, koska kieropintaisella kivellä tulee kiero terä. Viimeistelyyn tarkoitetut öljykivet ovat usein luonnonkiviä ja ne kestävät ikuisuuden, jos vain kiveä ei riko. Sekä "tekokivien" että luonnonkivien oikaisu on kova homma ja kiviä pitäisikin pyrkiä käyttämään mahdollisimman tasaisesti koko pinnaltaan. Kaikki kivet voi kuitenkin oikoa lasilla ja hiomapaperilla, tai ruokottomimmin kuluneet vaikka jopa tavallisen 30x30 cm betonilevyn päällä hinkkaamalla veden kanssa.

Kiven koko ja karkeus riippuu yleisimmin teroitettavista työkalusta. Höylien ja talttojen teroitus edellyttää melko isoa kiveä, jotta teräohjain mahtuu kivelle eikä teroittamisesta tule pientä nypytystä liian pienen kiven päässä. Yleisesti ottaen keskikarkea vesikivi (n. karkeutta 800) saa olla aika iso (vähintään 80 x 180 mm) kun sellaisen kerran ostaa. Sillä saa hyvän perusterän ja teroittaminen on nopeaa. Öljykivet ovat lähes aina 50 mm leveitä ja niidenkin pitäisi olla mielellään 200 mm pitkiä. Oikeaan teroitukseen 15 cm pitkä kivi on lelu.

Timangit

Timanttiteroittimet ovat uusinta huutoa tätä nykyä. 'Timanttikivi' irrottaa metallia terästä hyvin nopeasti, eli esim. perusteroitus käy näillä erittäin hyvin. Timanttiteroittimet pakkaavat olemaan hyvin kalliita. Rehellisyyden nimissä on sanottava että oma kokemukseni timanttiteroitusvehkeistä on vähäinen, joten en edes yritä niitä luokitella. Muistettava on kuitenkin, että sama kokorajoitus koskee myös niitä: tikkuaskin kokoisella lelulla ei höylänterää teroitella.Toinen muistettava asia on, että halpoja timanttiterottimia sietää karttaa, niistä onhuomattavan huonoja kokemuksia kun timangit rapisevat irti heti alkuunsa.

Smirgeli

Smirgeli on kyllä yksi niistä kapineista joita ei ikinä pitäisi käyttää terätyökalujen teroitukseen. Sitä voi käyttää jos terää pitää muokata radikaalisti (suuret lohkeamat, terän uudelleenmuotoilu), mutta smirglauksen jälkeen kunnon perusteroitus pitäisi silti tehdä tahkolla jotta lämmössä päästynyt terän osa tulisi hiottua pois.

Tärkein apuväline smirgeliä käyttäessä on vesikippo, jossa terää pitää jäähdyttää ahkerasti. Jos terän väri pääsee hiukankaan tummumaan, terä on tummuneelta alueelta auttamatta pilalla eikä pidä terävyyttään. Vaikkei värimuutosta tapahtuisikaan, niin terä saattaa silti pehmentyä jonkin verran.

Nauhahiomakone

Nauhalla on hiukan vähemmän helppo polttaa terää pilalle, mutta käy se silläkin. Jos pitää valita smirgelin ja nauhan väliltä niin valinta on ehdottomasti nauha. Nauhat toki ovat kalliita ja kuluvat terästä teroittaessa nopeasti, mutta hyviin puoliin kuuluu se, että nauhakarkeutta voi vaihtaa helposti ja yleensä vähänkin paremmissa hiomakoneissa myös nauhan nopeutta voi säätää sopivalle tasolle.

Nauhakin on vain perusteroitukseen, terä pitää silti aina viimeistellä kivellä, paperilla tai tahkolla. Ja vesikippoa pitää käyttää ahkerasti myös nauhalla teroittaessa.

Tahko

Tahko on lopultakin se oikea laite työkalujen teroittamiseen. Vedellä jäähdytettynä metallia voidaan työstää verrattain nopeasti ilman että se lämpenee pilalle. Hyvällä tahkolla voi viimeistellä terän erittäin hyväksi, mutta jos haluaa aivan erityisen hyvän terän niin viimeistely pitää silti tehdä käsin hiomalla. Heikompien smirgelitahkojen jäljiltä loppuhionta on syytä tehdä aina.

Tahkoon ei saa koskaan jättää vettä terotuksen jälkeen. Kivi pehmiää vesikipossa lojuessaan ja seuraavan kerran teroitettaessa se kuluu soikeaksi.

Perusterä tehdään tahkolla, mutta tahkon lisäksi on hyvä olla muutama hiomakivi. Jos terät teroittaa kerran hyvin tahkolla ja hioo kevyesti kivellä aina käytön jälkeen, ei terää tarvitse tahkota kenties vuosiin. Paljon käytetyt työkalut saa ahkeralla tahkoamisella kulumaan turhan nopeasti. Esim. taltoissa terän kärkiosa on karkaistu paljon kovemmaksi kuin sitkeä varsi ja on ihan mahdollista tahkota taltta niin lyhyeksi että kärjessä alkaa tulla pehmeämpi metalli esiin.

Ei ole väliä että millä teroitat. Tärkeintä on se, että teet sen, ja teet sen usein. Mitä useammin teroitat, sen vähemmän aikaa siihen menee. Terotus ei ole kilpavarustelua: tärkeintä on se että osaat tunnistaa että mikä on terävää ja mikä ei. Kaikki se muuttuu vuosien myötä: Et opi teroittamaan ennen kuin tiedät mikä on terävä, etkä opi sitä että mitä terävä oikeasti on ennen kun opit ensin terottamaan. Olet juuttunut kehään, joka antaa valtavasti jokaisen oppimiskokemuksen myötä. Ota se positiivisena kokemuksena: ei ole tarvetta liipata terää nahalla jos on vielä smirgelivaiheessa. Ja vaikka olisi jo edennyt pidemmälle, niin tekee hyvää miettiä että mitä on tekemässä ennen kuin siirtyy seuraavalle tasolle, seuraavaan karkeuteen, seuraavaan työtapaan.

Lohdutuksena tähän kierteeseen on se, että mitä paremmin tutustut teroittamiseen, sitä helpommalta puutyöt tuntuvat. Olen omalta kohdaltani todennut, että ei ole koskaan haittaa siitä että työkalut ovat "liian" teräviä. Huonokin työkalu muuttuu aivan toiseksi jos siinä on kunnollinen terä. Vain työ neuvoo oikean terävyyden kuhunkin hommaan.

Ja viimeisenä neuvona: Nauti terästä, ja teroitusväliä venyttäessäsi muista kuinka hyvältä tuntuu tehdä sama asia terävällä työkalulla.

Tämän artikkelin tekstiyhteenveto on kirjoitettu jo muutama vuosi sitten Kotiverstas.comiin. Nyt liitetään joukkoon selventävä video eri työstömenetelmistä. Kiitokset Reko Turjalle ja Harri Ryynäselle kuvauksesta, editoinnista, valaistuksesta ja hyvästä seurasta.

Pekka

Höyläarvio: Kunz Plus N:o 4

Pekka Huhta — Sun, 31 Jan 2010 09:45:01 +0000

Sain käsiini Kunzin upouuden premium-höylän ja sitä piti tietysti päästä kokeilemaan. Kun taannoisesta höylävertailustani ei ole pitkääkään aikaa, niin arvioin tämän höylän samoilla kriteereillä. En sentään kirjoittanut arviota tuohon toiseen juttuun sisään, mutta pyrin siihen että kohtelu tässä irtoarviossa olisi mahdollisimman samanlaista kuin isossa vertailussa.

Tekniset tiedot:
Pituus:       260 mm
Leveys:      62 mm
Terän leveys:   49 mm
Terän paksuus:   3,4 mm
Paino:       1818 g
Hintaluokka:   200-220 €

Kunz plus

Kunz on selvästi halunnut oman osansa kasvavista premium-tason höylämarkkinoista, ja on kehittänyt ihan oman rakenteensa höylälle. rakenne perustuu löyhästi Stanleyn Bed Rockiin, mutta siinä on myös paljon muitakin piirteitä. Syvyyssäätö on muunnelma Norris-säädöstä ja muilta osin konstruktio onkin aivan uusi.

Veritasta lukuun ottamatta aikaisemmat valmistajat ovat hyödyntäneet olemassa olevia malleja niitä juurikaan muokkaamatta tai uudistamatta. Sen vuoksi on mukava nähdä uusi höylä jossa on todella ideoitu ja kehitelty vanhoja ideoita eteenpäin ja osittain keksitty kokonaan uusia.

Syvyyssäätöruuvi on toteutettu kahdella erinousuisella ruuvilla kuten Norris-säätö jota Veritaskin käyttää. Samaan syvyyssäätöön on integroitu terän sivusuuntainen säätö joka tapahtuu säätöruuvia sivusuuntaan painamalla. Tässä säätö tosin on käännetty sillä tavalla loogiseksi että terä kääntyy samaan suuntaan sivulle johon ruuvia käännetään, kun vanhoissa malleissa se kääntyi päinvastaiseen suuntaan.

Säätöruuvissa on hiukan yllättäen melko paljon klappia, pikkuisen yli kaksi kierrosta. Tämä on aika harmillista, koska ainakin alkuun uudentyyppistä säätöä pitää hakea molempiin suuntiin jonkun verran ennen kun siihen tottuu. En oikein päässyt kärryille että mistä noin iso klappi johtui, koska osat olivat muuten melko tarkasti koneistettuja.

Mahtava parannus perus-Kunziin oli se että nyt saksalainen insinööri oli oppinut tekemään vasenkätisiä kierteitä ja nyt syvyyssäätö toimii täysin loogisesti toisin kuin perus-Kunzissa. Sen sijaan kelkan säätöruuviksi olisi suonut laitettavan samanlaisen vasenkätisen ruuvin, koska nyt kelkan säätö tuntuu nurinkuriselta, kelkka tuntuu kulkevan oikeakätisellä ruuvilla aina väärään suuntaan.

Myös teräpaketti on mietitty kokonaan uusiksi. Itse terä on paljon lyhyempi kuin perinteiset terät, vain 106 mm pitkä siinä kun perinteiset ovat 160-180 mm. Myös terän "aktiivipituus" eli teroitusvara on jonkin verran lyhyempi kuin perinteisissä, tässä on teroitusvaraa vain noin 20-25 mm kun perinteisissä on helposti kaksinkertainen määrä. Näinä päivinä tosin harva teroittaa höylänterää loppuun elinaikanaan.

Murtoterä on verrattain perinteinen ja hyvin viimeistelty. Peittoterä taas puolestaan on poikkeuksellinen: se on prässättyä 4 mm teräspeltiä siinä missä kaikki muut valmistajat käyttävät valettua peittoterää. Peittoterä on kuitenkin niin lyhyt, että pienistä ennakkoluuloistani huolimatta sen jäykkyys näyttäisi ihan riittävältä.

Höylä toimitetaan siistissä pahvilaatikossa mutta sen mukana ei tule minkäänlaisia ohjeita. Tämä on mielestäni aika vakava puute, koska mekanismi on uusi ja sen käytössä on muutamia niksejä joita ei heti intuitiolla opi. Jos en olisi lukenut esittelytekstejä verkosta, niin olisi tullut monta mutkaa matkaan.

Viimeistely on miellyttävää. Itse valu on aika karkeaa hiekkavalua, mutta muut osat on tarkasti ja säntillisesti koneistettu ja viimeistelty. Kahvat ovat öljyttyä kirsikkapuuta ja öljytty pinta tuntuu miellyttävältä käteen. Ihan positiivista sinänsä että valmistaja käyttää reilusti paikallista puuta eikä lähde kisaamaan eksoottisilla kahvoilla.

Teräkelkan säätö, kidan koko ja teräkulma

Teräkelkan kiinnitys on monella tapaa samanlainen viisto, kitaa kohti laskeva "ramppi" kuin Stanleyn Bed Rockissa. Siihen on kuitenkin tehty muutoksia. Ensinnäkin kelkan pohjaan on koneistettu ohjausharjanteet, jotka pitävät kelkan aina oikeassa suunnassa; vanhoissa raeteissa kelkka pääsi asettumaan myös vinoon asentoon, jonka seurauksena kita onkin toisesta reunastaan kapeampi kuin toisesta. Uudella konstruktiolla tätä ei siis pääse tapahtumaan, mikä on aivan selkeä parannus.

Toinen muutos Bed Rock-mallin on itse kelkan kiinnitys. Kun se originaalissa on hoidettu taaksepäin osoittavilla kartiokärkisillä tapeilla, tässä mallissa kiinnitys on suoraan päältä kuusiokoloruuveilla joiden alla on jousialuslevyt. Valmistaja on sitä mieltä että varsinaisia kiristysruuveja ei tarvitse löysätä ollenkaan teräkelkan säätöä varten, ja jos ne jättää kiristämättä ihan loppuun, niin taaksepäin näkyvällä kuusiokoloruuvilla pystyykin säätämään kitaa kohtuullisella voimalla.

Kita min:      0
Kita max:      2,1 mm
Kidan säätö:    Bed Rock-muunnelma
Teräkulma:    45°

Höylänpohjan suoruus

Höylän pohja ja kyljet on tarkkuushiottu, niinkuin tämän hintaiseen työkaluun kuuluu. Yllättäen sekä pohjan suoruudessa että suorakulmaisuudessa oli vähän virhettä. Pohja oli koko matkaltaan aavistuksen verran kovera ja vasen kylki oli noin 0,05 mm poissa suorasta kulmasta. Sääli sinänsä, koska perus-Kunzissa molemmat ominaisuudet olivat täysin kunnossa.

Terän teroitus

Terä oli verrattain hyvin teroitettu jo tehtaan jäljiltä, mutta vaati silti vähän viimeistelyä. Terä lienee jotain hyvin sitkeää työkaluterästä, koska sen teroittaminen öljykivillä oli hidasta ja teränsuussa pyöriskeli teroituskierre edes takaisin kiusallisen pitkään. Teroitusaika oli 3:15

Murtoterä oli erittäin hyvin viimeistelty ja sopi terän päälle hienosti. Se oli myös päällipuoleltaan jouhevan muotoiseksi koneistettu ja kiillotettu.

Höyläystesti:

Käytin höyläystestissä samoja testipuita kuin varsinaisessa testissä, tosin kuusenkalikka oli jossain vaiheessa eksynyt uuniin. Otin toisen vastaavan testiin, mutta tiama ja visakoivu olivat samoja kuin alkuperäisessä testissä.

Höylällä saavutettu pinnanlaatu arvioitiin seuraavilla kriteereillä:

1 - Kelvoton pinta, syviä repeämiä, tehtävä kokonaan uudelleen
2 - Välttävä pinta, vaatii raskasta siklihöylää tai vastaavaa raskasta siklausta kelvatakseen
3 - Hyvä pinta, siistittävissä käsisiklillä tai kevyellä siklihöylällä kunnolliseksi
4 - Erinomainen pinta, vaatii enintään kevyen käsisiklauksen kelvatakseen lakan alle.
5 - Kuten yllä, mutta ei vaadi enää minkäänlaista viimeistelyä ennen lakkausta

Kunz menestyi hyvin. Esitän tässä saman varauksen kuin alkuperäisen testin erikoisempien höylien osalta: on mahdollista että höylä olisi voinut pärjätä paremminkin jos olisi ollut aikaa ja harjaannusta juuri tämän tyyppisen höylän säätöön. Höylä pärjäsi kuitenkin erittäin hyvin.

Höyläystestissä murtoterä oli noin 0,3 mm teränsuusta ja kidan koko oli noin 0,15-0,2 mm.

Tiamalla pinta oli suurimmalta osalta erittäin virheetöntä ja kiiltävää, mutta yhdessä kohtaa lankkua oli niin hankala vastakarvanpaikka että sitä en saanut höylällä siistiksi oikein mitenkään päin.
Visakoivulla pinta oli pääsääntöisesti hyvää, mutta visaan liittyvät loimukuviot jäivät karheiksi höyläyssuunnasta ja muista tempuista riippumatta. Kuusella sen sijaan jälki oli erittäin hyvää, vain aavistuksenomaista karheutta muutamassa vuosilustossa oksan ympärillä.

Tiama:      4
Visakoivu:      4
Kuusi:      5
Yhteispisteet:   13

Pisteytys

Olen kopioinut tähän samat arviointiperusteet kuin isossakin testissä, pisteet on annettu samoin perustein.

Ohessa arvosteluperusteet eri ominaisuuksille:

Käytettävyys myyntipakkauksesta
Koska testi oli kirjoitettu myös aloittelijoille, on tärkeää että höylää pystyy käyttämään edes jollain tasolla jo suoraan myyntipakkauksesta ilman että sitä pitää muokata. Edistyneempi käyttäjä tietää jo mitä pitää tehdä, jotta höylän voi saada toimimaan, mutta oletusarvoisesti aika harva ostaa höylää vain aihioksi tuunaukseen.

1: Höylä ei sovellu käyttöön sellaisenaan, vaan vaatii rungon tai sen osien viilausta, koneistusta tai muita vaativia metallitöitä, kuten teräkelkan sovitusta paikalleen.
2: Höylä vaatii pohjan oikaisua, kidan viilausta, säätöjen virittelyä tai muuta helpompia metallitöitä.
3: Höylä vaatii enintään yksinkertaisia säätöjä, murtoterän sovituksen tai pieniä kiillotuksia
4: Höylä on valmis käyttöön vain terän teroituksella
5: Höylä on teroitusta myöten valmis käyttöön

Kunzin arvosana tässä on mielestäni neljä pistettä viidestä. Terä oli käyttökelpoinen jo tehtaan jäljiltä, mutta tarvitsi silti melko lailla viimeistelyä että sen sai parhaaseen terään. Siitä olisi lähtenyt maksimissaan puolikas piste, mutta mielestäni toisen puolikkaan voi ottaa kokonaan puuttuvista ohjeista. Höylän käyttö olisi aivan varmasti jäänyt puolitiehen jos en olisi tutustunut ohjeisiin verkossa. Uudet innovatiiviset keksinnöt ja ohjeiden puute on huono yhdistelmä, nytkin olisin varmasti irroitellut terää jokaista kelkan säätöä varten ja kironnut kovasti, eikä moni muukaan ominaisuus olisi auennut samantien ilman ohjeita.

Kidan säädettävyys, säädön helppous ja tarkkuus

1: Kita on vino tai sen säätäminen kunnolliseksi ei ole mahdollista ilman metallitöitä (viilausta, sovitusta)
2: Kidan säätö onnistuu, mutta tukipinnat ovat vajaasti koneistettuja tai muuten puutteellisia
3: Kidan säätö onnistuu
4: Kidan säätö on helppoa
5: Kidan säätö on helppoa terää irroittamatta

Tässä Kunzin pistemäärä oli täydet viisi viidestä. Säätö tosin toimii intuitioon nähden "nurinpäin", mutta kun sen tiedostaa niin säätö on helppoa.

Pohjan suoruus, suorakulmaisuus ja pinnanlaatu

1: Pohja on karkea ja epätasainen, kyljet eivät suorakulmaiset
2: Sekä suoruudessa että suorakulmaisuudessa on puutteita
3: Joko suoruudessa tai suorakulmaisuudessa saa olla vähän sanomisen varaa, mutta höylä soveltuu käyttöön.
4: Pohja on lähes täysin suora ja suorakulmainen
5: Pohja on täysin suora, suorakulmainen ja sileäksi työstetty

Pohjassa ei ollut paljon sanomista, mutta kun sekä suoruudessa että suorakulmaisuudessa oli pientä puutetta, niin täyttä pistemäärää ei voinut antaa. Kyseessä on kuitenkin helposti korjattavissa oleva asia, kun virheet olivat näin pieniä.

Soveltuvuus erilaisiin puutöihin

1: Soveltuu karkeisiin kirvesmiehentöihin, laudansyrjän kaventamisen tyyppisiin töihin
2: Soveltuu perustason puusepintään, mutta ei vielä näkyviin jääviin isoihin pintoihin.
3: Soveltuu myös laajempien pintojen silitykseen helpoilla puulajeilla
4: Soveltuu hyvin myös vaativampien puulajien höyläykseen
5: Soveltuu laajasti erilaisiin puusepäntöihin, karkeahöyläyksestä hienoimpaan silitykseen.

Näillä säädöillä ja monipuolisuudella höylä on mielestäni ansainnut kaikki viisi pistettä.

Viimeistelytaso

Viimeistelytason voi lukea väärin ”bling-kertoimeksi”, mutta todellisuudessa sillä on paljon tekemistä höylän käyttömukavuuden ja myös osien tarkkuuden ja höylän toimintojen kanssa. Viimeistelytasossa on otettu huomioon erilaisia asioita ilman erillistä arvosteluasteikkoa. Arvioituja tekijöitä ovat olleet mm.

- Säätöjen täsmällisyys, välykset, takertelemattomuus
- Valujen ja koneistusten laatu ja siisteys
- Terän ja murtoterän viimeistely
- Höylän kosketeltavat pinnat (kahvat, säätöruuvit, yms.) on viimeistelty hyvin (lisäpisteitä jos myös muut pinnat on hyvin viimeistelty)
- Höylän yleisilme

Höylän viimeistelytaso on erittäin hyvä. Perusvalu on jonkin verran karkea, mutta siitä on siistitty kaikki käyttöön vaikuttavat osat. Koneistusjälki on siistiä ja käyttökelpoista. Kahvojen materiaali ja viimeistely on eritäin miellyttävää kädelle, vaikkakin olen sitä mieltä että takakahva on mahdottoman ruma kötöstys. Kun tämä esteettinen pikkupuute laitetaan oikeaan mittakaavaansa, niin höylästä ei löydy yhtäkään vikaa jonka vuoksi pistemäärä olisi vähemmän kuin 5 pistettä.

Höyläysvertailu

Höyläysvertailun yhteenlaskettu pistemäärä kolmelle eri puulle on otettu sellaisenaan. Tällä tavalla höylän tärkein ominaisuus, toimivuus, on saanut painotetun arvon. Kunzin pistemäärä höyläystestissä oli 13 pistettä.

Minimipistemäärä on 8, maksimi 40.

Käytettävyys paketista:    4
Teräkelkan säätö:       5
Pohjan suoruus:          4
Soveltuvuus käyttöön:       5
Viimeistelytaso:          4
Höyläystesti:          13
Yhteispisteet:          35

Yhteenveto

Kunz on mielestäni onnistunut tekemään erittäin tasapainoisen paremman luokan höylän. Tässä on selkeästi aloitettu aika tavalla tyhjältä suunnittelupöydältä ja mietitty, että itä asiakas haluaa ja paljonko siitä ollaan valmiita maksamaan

Höylä oli ehdottomasti sellainen, että olisin mieluusti kokeilut sitä pidempäänkin ihan vain katsoakseni että mihin kaikkeen se venyy. Lähtökohdat ovat hyvät, ja minusta tästä on mahdollista saada vähintään yhtä hyvä höylä kuin aikaisemmin vertailluista premium-höylistä.

Omasta mielestäni höylän takakahva oli epäonnistunut sekä visuaalisesti että toiminnallisesti. Aivan kuin olisi yritetty tehdä isokätiselle sopiva kahva ja jätetty homma vähän puolitiehen. Jos kyseessä olisi ollut oma höyläni niin olisin surutta ottanut peukalonhangan kohdalta kahvasta useamman millin pois. Kahva-aihio on niin iso että tämä onnistuu helposti, ja se keventää sekä ulkonäköä että parantaa käden otetta. Lisäksi öljykäsitelty puu on helppoa työstettävää, ei muuta kuin lisää öljyä käsiteltyyn pintaan niin muutosta ei huomaakaan. Eli sikäli vika on helposti korjattavissa.

Olen niin leimautunut Stanley-typpisten höylien kahvoihin ja otteeseen että marisen otteen erilaisuudesta tässäkin yhteydessä. Jos etusormea yrittää pitää eteenpäin ojennettuna, se ei tahdo saada lyhyestä terästä tai teräkelkasta tukea, ja jos yrittää mahduttaa kaikki sormet kahvan ympärille, niin säätöruuvi kalvaa sormea.

Muita negatiivisia piirteitä on vaikea löytää. Säätöruuvin klappi teki muuten jämäkästä höylästä vähän huteramman oloisen, mutta klapia oli muissakin höylissä.

Minusta höylän perusperiaate on erittäin terve: tehdään eurooppalaisin voimin niin hyvä höylä kun osataan ja semmoiseen hintaan että se kelpaa kuluttajille. Kaksisataa euroa on kyllä paljon, mutta tällä kertaa on kyllä selvää että huipputason premium-höylistä tällä saa eniten vastinetta rahalleen. Kunz ei ole ehkä yhtä kiiltävä kuin Clifton tai yhtä hi-tekin näköinen kuin Veritas, mutta puolet halvempana se on selkeästi edullisin näistä huippupään höylistä.

Alkuperäisessä testissä oli kolme tasavahvaa, Veritas, Lie-Nielsen ja Clifton. En ollut halukas nostamaan yhtään niistä selkeästi joukon parhaaksi. Kunz kuuluu mielestäni samaan sarjaan, mutta on sanottava että pienin varauksin. Esim. säädön klappi on sellainen ominaisuus jota tässä höylässä on vaikea poistaa, ja se ei mielestäni kuulu ensiluokkaisen höylän ominaisuuksiin. Kuitenkin kaikki perusasiat on höylässä tehty oikein ja itse höyläysjäljessä tämä ei jää yhtään jälkeen kiiltävämpien kilpakumppaniensa rinnalla.

Erittäin tervetullut uutuus.

Pekka

Alasimen tuunausta

Pekka Huhta — Fri, 18 Dec 2009 13:56:08 +0000

Tähän asti alasimenani on toiminut valurautainen laakerinrunko, jonka ylösalaisin käännetyn pohjan päällä nyt on saanut taottua sen mitä on takonut. Sanomattakin on selvää että alasimen pinta oli möykyillä ja montuilla, eivätkä pohjassa olevat kiinnitysreiät auttaneet asiaa yhtään.

Minulle tarjottiin 15 mm paksuja kelaleikkurin teriä johonkin teräkäyttöön. Kelaleikkuri on vekotin, jolla leikataan isoista teräslevyrullista arkkeja, ja nämä terät oli terotettu liian pieniksi alkuperäiskäyttöönsä.

No, höylänteriksihän 15 mm paksu plootu on aika tavalla liian paksua, mutta mietin että ei hyvää tavaraa saa haaskiin päästää. Onneksi samassa pajassa oli myös vesileikkuri, ja vähän aikaa mietittyäni totesin että tässä taitaa olla mun alasimen pinnat.

Ensimmäisessä kuvassa näkyy se alkuperäinen "alasin". Olen sen ruuvannut noilla pystyssä olevilla ruuveilla hakkuupölkyn päähän aina alasinta tarvitessani. Vieressä on kaksi uutta pintapalaa.

Vaihdoin ohuen koivukalikasta tehdyn alustan 50 mm paksuun tammiseen alustaan, johon pulttasin alasimen M16 läpipulteilla. Toisessa kuvassa näkyvät kiinnityspulttien yläpäiden upotukset lirautin täyteen epoksia että pultteja voi kiristää alapuolelta ilman että pultti pyörii tyhjää. Samaten porasin alasimen kanteen sopivat reiät M10 kierteitä varten. Niihin tuli M10 kierteet läpi asti.

Tässä välissä jouduin myös lämpökäsittelemään uudet kansipalat. Ainoa niistä tietämäni materiaalitieto oli, että terien kovuus on HRC 62. Niin kovina niistä olisi voinut säröillä paloja takoessa, niin että halusin niistä vähän pehmeämmät. Ei ollut hajuakaan että mitä materiaalia palat oli, mutta kovaa se oli niin että soi, viila ei purrut ja vasaralla pintapalan nurkkaan napauttaessa vasaran lyöntipintaan tuli monttu. Työkaluterästä se silti oli, ja niissä on korkeat päästölämpötilat.

Lämmitin yläkerran uunin, odottelin että hiillos on tyystin kylmä. Jos ei ole tietoa raudasta, niin eipä ole tietoa uunin lämmöstäkään.
Otin ämpärillisen vanhaa tuhkaa, kaadoin sen uuniin, lisäsin osat ja odotin aamuun. Lopputuloksena viila juuri ja juuri puree alasimen pintaa, eli ainakin ne jonkun verran pehmeni.

Hioin porakoneeseen kiinnitettävällä hiomakivellä jokaisen reiän suulle upotuksen niittausta varten. Huomaa myös esteettisesti lipsahdellut työnjälki.

Sen jälkeen kiersin valurautarungon reikiin M10 pultit, katkaisin ne noin 5 mm alasimenpinnan yläpuolelta ja hakkasin ne pajavasaralla littaan niin että pultin yläpää täytti kansipalaan tehdyn upotuksen. Samalla pyöristin isolla rälläkällä myös höylänsarven yläpinnan sopivalle kaarelle, niin että siinä saa nyt jollain tarkkuudella ympyränkaarta taottua.

Tässä kuvassa myös tamminen aluspalikka on käsitelty. Koska tammi mustuu joka tapauksessa raudan kanssa tekemisiin joutuessaan, niin ajattelin tehdä mustauksen valmiiksi. Otin valuraudan poraamisesta syntyneet lastut, uitin niitä muutaman tunnin etikassa ja sivelin sitten etikkaa tammelle. Näin saa aikaan upean syvänmustan pinnan tammeen.

Viimeisessä kuvassa alasin valmiina, tässä myös sarvessa ollut niitinreikä on niitattu kiinni ja viimeistelty. Tammi ja vanha valurauta-alusta on öljytty pellavaöljyllä, niin että niistäkin tuli siistin näköiset.

Tämmöinen sihistys tällä kertaa. Itse alasin on reilu 15 kg painoinen, tammenkalikka siihen kilon verran päälle. Alasimen sarvi ei välttämättä kestä lyödä valtavan isolla lekalla päälle, mutta kyllä se semmoiset taonnat kestää joita 15 kg alasimella tehdään. Ja pinta kestää kulumatta montuille.

Pekka

Höylävertailu, osa 7: Loppuarviot, yhteenveto

Pekka Huhta — Mon, 22 Jun 2009 18:25:53 +0000

Anant A4
Anant Kamal AA4

Anantit menevät saman arvion alle, koska kyseessä kuitenkin on kaksi rinnakkaismallia.

Ananteista voi sanoa varmaksi vian sen, että pienellä hintaerolla kannattaa ehdottomasti ottaa Kamal, koska siinä kuitenkin on moni asia valmiiksi tehty. Alkuerittelyssä hämmästelin, miten paljon sillä vitosen hintaerolla oikeasti sai. Loppukaneettina on helppo todeta, että vitosella sai pari pistettä arvostelussa.

Jos ajattelee Anantia kuitenkin vain aihiona, niin vitosen ero on itse asiassa aika suuri. Pohjan oikaisu on valmiiksi tehty ja teräkelkan koneistus oli paljon paremmin hoidettu. Eli näistä kahdesta on helppo sanoa, että jos vähänkään valinnan mahdollisuutta on, niin edullisempi kannattaa kyselemättä jättää kauppaan.

Edullisempi Anant ei sellaisenaan ole erityisen hyvä muuhun kuin karkeaan kirvesmiehen työhön ja pyöriskelemään työmaalle. Jos teräkelkan vinous korjataan joko viilaamalla kita vinoksi tai sitten työläästi sovittamalla kelkka uudelleen, niin tilanne paranee jonkin verran. Sen lisäksi murtoterää ja kidan etureunaa pitäisi siistiä, jotta lastut pääsisivät vapaasti liikkeelle ja höylä lakkaisi tukkimasta. Epäilen kuitenkin, ettei höylästä saa työläästi virittelemälläkään paljon kolmosen arvosanaa parempaa höylää. Se siis voi kelvata vähän isompien pintojen silitykseen helpoilla puulajeilla, kunhan pinnan laadulle ei ole suuria vaatimuksia.

Kalliimmassa Anantissa saattaa olla potentiaalia vähän vaativampiinkin puulajeihin, ainakin se on tukevampi ja terä on parempi. Potentiaalia voisi olla jopa neloseen asti, mutta se teettää kyllä paljon töitä.

Clifton No. 4

Testin aikana Cliftonista muodostui henkilökohtainen suosikkini. Se on hyvin rakennettu, testin parhaiten viimeistelty ja kaikin puolin tasapainoinen höylä.

Ehkä ainoat negatiiviset kommentit höylästä liittyvät kahvaan ja sivusäätövipuun. Isokätiselle Clifton on erittäin hyvä höylä, koska siihen mahtuu aavistuksen verran suurempi kinkkukäsi kuin muihin Stanley-johdannaisiin. Tämä on tapahtunut osittain sen kustannuksella, että kahvan yläreunasta on tullut merkillisen terävä. Noin terävä kahvan yläosa ei säily vuosikymmeniä ehjänä verstaalla, ja huolimattomasti höylää käteen ottaessa saa terävän kantin käteensä.

Kahvan vieressä on myös toinen pikkumarinan aihe, sivusäätövipu. Jostain syystä sivusäätövipu on lyhyempi kuin höylän terä ja tämän takia terän sivusäätöä pitää säätää hankalasti peukalonkärjellä kahvan ja terän välistä siinä missä muiden höylien kanssa säätö on helppoa koko peukalolla. Taaemmassa kuvassa vertailu-Stanley.

Pikkumoitteista huolimatta nostaisin Cliftonin testin henkilökohtaiseksi suosikiksi.

Jos Cliftonia haluaisi parannella, niin omat paranteluni rajoittuisivat kidan etureunan maalin poistoon ja kiillotukseen. Nyt kidan etureunassa on melko paksu maali ja reilun kymmenesosamillin kidan koolla maalin epätasaisuuskin tekee jo heittoa kidan leveyteen ja lastujen kulkuun.

HBS 7A/48D

HBS oli hiukan sattumahöylä testissä. Halusin testiin helposti saatavissa olevan puurunkoisen eurooppalaisen höylän, ja ainoastaan Bauhausin vakiovalikoimassa sellaisia löytyy.

HBS oli hiukan ikävä pettymys testissä, varsinkin kun pidän näistä saksalaistyyppisistä sarvihöylistä. Höylä saattoi jopa saada hiukan ansaitsemaansa paremmat pisteet testissä siksi että osaan tämän sorttista höylää säätää ja esim. höylätestissä yritin sinnikkäästi hyvää pintaa ajatuksella että "onhan tämän nyt pakko toimia".

Mielestäni koko HBS:n idean tappaa huono muovinen keinupala, jota vasten kiila nojaa. Se joustaa niin paljon, että säätö ei tahdo pysyä millään paikallaan. Kun vielä kiila on hiukan liian pitkä ja painaa murtoterän "kyhmyyn", terän säätö liikuttaa murtoterää edes takaisin, ja pahimmillaan murtoterä saattaa lipsahtaa kiilaa kiristäessä jopa varsinaista terää edelle. Lisäksi teräntila on mielestäni aivan liian kapea terälle: terää ei mahdu kääntämään yhtään sivusuunnassa. Kun teroitus myöhemmin joka tapauksessa alkaa puoltamaan jommalle kummalle puolelle, niin terä jää kurkkaamaan vain kidan toisesta suupielestä, kun sitä ei pysty kääntämään vähän vinoon.

HBS:n kiilan keinupalaa pitävä akseli pitäisi luultavasti porata pois ja tehdä uusi pala puusta tai metallista - tai sitten korvata koko keinupala vain paksummalla akselilla. Lisäksi murtoterän etureunaa pitäisi parannella. Muuten sanoisin, että höylällä voisi olla mahdollisuuksia aina nelosen höyläksi asti, jos vain terän säädön saa toimimaan kunnollisesti ja murtoterän säädön pysymään paikallaan.

Japanilainen höylä, Hira kanna

Tämä höylä tarjosi testin suurimman yllätyksen. Kiinteän kidan takia höylältä tippui pisteitä sekä kidan säädöstä että sitten soveltuvuuden monipuolisuudesta. Vaatimattomat viimeistelypisteet höylä itse asiassa ansaitsikin, pellistä stanssattu karkea murtoterä, keltapassivoitu kiilan akseli ja vähän karkeat ja viimeistelemättömät nurkat eivät alkuun herättäneet suuria odotuksia.

Höyläystestiin päästessä kelkka kääntyi tasan 180 astetta. Niinkuin itse asiassa teki testikalikkakin, se nimittäin piti kääntää samaan työstösuuntaan kuin muilla höylillä.

En ole koskaan aikaisemmin höylännyt itämaisilla vetäen toimivilla höylillä, mutta liike kävi järkeen aivan ensimmäisellä lastulla. Jos olet joskus nähneet youtube-videoita näytöksistä joissa japanilaiset vetävät höylällä utuisen ohutta lastua, niin testiverstaalla tapahtui täsmälleen sama vähän pienemmässä mittakaavassa.

Vartalon hallinta itseen päin vetäessä on huomattavan paljon tarkempi kuin itsestä poispäin työntäessä.

Jos kiinteän kidan vähentämät pisteet lasketaan mukaan, niin höylä nousee tasapisteisiin vertailun kärjen kanssa. Ei lainkaan huono saavutus viidentoista euron rautakauppahöylältä.

Höylä on tällaisenaan erinomainen silityshöylä. Se ei ole erityisen laajakäyttöinen, mutta poikkeuksellisen erinomainen juuri omalla alallaan.

Kunz No.4

Kunz oli kenties testin toinen yllättäjä. Mielikuva höylästä oli muodostunut muovikahvojen ja aika kömpelösti viimeisteltyjen säätöruuvien perusteella, mutta höyläystestissä Kunz pärjäsi merkillisen hyvin.

Hyvät puolet ensin: terä ja murtoterä sekä höylän runko on viimeistelty silmiinpistävän hyvin. Myös teräkelkkaan oli koneistettu pitkittäinen ohjausharjanne, joka itse asiassa muista höylistä puuttui, tämä oli suorastaan parannus normaaliin Bailey-rakenteeseen nähden, jossa kelkan voi parkkeerata melko poikittain pedilleen. Terä oli jonkin verran tavallisia paksumpi kuin muissa höylissä.

Puutteet olivat sitäkin kiusallisempia, kun muutamat perusasiat olivat niinkin hyvin kunnossa. Suurin puute oli se, että kitaa ei saanut hyvällä tahdollakaan alle millin, joten edellytykset tarkkaan höyläykseen alkavat karista jo tässä. Kitaa voisi pienentää hankkimalla paksumman terän, jolloin kita pienenisi.

Höylä on aihiona vähän huono sen vuoksi, että siinä on muutamia muitakin vikoja - muuten olisin suositellut höylää paksumman terän kanssa ihan kärkikastiin. Paha vika kidan lisäksi on se, että terää ei tahdo saada kokonaan höylän pohjan sisään, vaan säätöruuvin liike loppuu kesken. Peltistä Y-vipua voisi tietysti väännellä, mutta lisätuskaa aiheuttaa se että terän säätöruuvi on väärän kätinen. Se siis vetää terää sisään silloin kun luulet työntäväsi sitä ulos ja toisinpäin.

Viimeinen pikku kiusa on peittoterä joka pitää teräpakkaa paikallaan. Siitä nimittäin puuttuu terää vasten tuleva jousiliuska joka kaikissa muissa höylissä on. Tämän takia peittoterä yrittää pompata pois paikaltaan aina kun sitä yrittää lukita vivulla paikalleen.

Höylä on melko paljon kevyempi kuin muut kilpakumppaninsa. Kaikki viat selviäisivät sillä selityksellä, että pohjasta on voitu koneista pari ylimääräistä milliä pois, jolloin kita on auennut liiaksi ja säätö jäänyt "tappiin".

Höylässä on potentiaalia ja jälki on siistiä. On miltei murheellista tuhlausta, että höylään jossa on näin paljon hyvää potentiaalia on jätetty näin kiusallisia pikkuvikoja pilaamaan kokonaisuutta.

Lie-Nielsen No. 4

Lie-Nielsen oli täysin tasavahva kilpailija Cliftonin ja Veritaksen rinnalla, ja parin pisteen ero tuli hyvin pienistä virheistä – aika pienestä heitosta kylkien suoruudessa ja vähän krouvisti terotetusta terästä. Sinänsä kärkikolmikko oli hyvinkin tasainen, ja lienee ennemminkin makukysymys, minkä kolmesta itselleen haluaa valita.

Lie-Nielsen oli vanhoihin Stanleyihin tottuneelle hyvin tutun tuntuinen. Höylässä on toistettu kyljen kulmikasta muotoa myöten koko vanhojen Bed Rock-höylien muotokieli. Toisaalta Lie-Nielsen on myös parannellut Bed Rock-konseptia sekä toiminnallisesti että visuaalisesti. Toiminnallisesti suurimmat parannukset ovat terässä: terä on miltei tuplaten perinteistä Stanleyin terää paksumpi ja murtoterä siihen päälle vielä saman paksuinen paketti. Myös murtoterän muotoilu on muuttunut perinteisestä, se muistuttaa toista terää ylösalaisin varsinaisen terän päällä. Höylä on myös muuttunut visuaalisesti aika tavalla, teräkelkka, peittoterä ja Y-vipu ovat pronssia.

Lie-Nielsenin vakioterä on A2-työkaluterästä, mutta höylään saa myös O1-hiiliterästerän halutessaan. Koska kaikki muut työkaluni ovat hiiliterästä ja teroitusvehkeet sen mukaiset, ottaisin itse mielelläni tämän höylän hiiliterästerällä.

Pikkuhuomautuksena oikein isokätisille: Nielsenin kahva oli aavistuksen verran pienempi kuin muut Stanley-kopiot, ilmeisesti kahvojen puumateriaalin vuoksi. Ero ei ole suuren suuri, mutta tuntui kuitenkin kun on vanhoihin siroihin ruusupuukahvoihin tottunut. Sain vielä oman 11-koon käpäläni mahtumaan höylään aivan hyvin, mutta isomman käden kanssa voisi ehkä olla vaikeuksia.

Mujinfang

Mujinfang oli jo testin alussa poikkeuksellisen mukavan tuntuinen höylä käsitellä. Pehmeämuotoinen, pintakäsittelemätön puu tuntui mukavalta sormissa ja oikea höyläysasento löytyi intuitiivisemmin kuin japanilaisessa höylässä.

Höylä on sitä hyödyllisempi mitä kovempia ja vaikeampia puulajeja höylätään. Missään tapauksessa melko jyrkkäkulmainen Mujinfang ei ole kotimaisten puulajien yleishöylä, vaan edut tulevat esiin kovilla ja vaikeilla puulajeilla. Myös terämateriaali on valittu tämän mukaisesti, terä oli testin ainoa pikaterästerä, joka kestää kovien puulajien kulutusta oletettavasti paremmin kuin tavallinen hiili- tai työkaluteräs.

Höylä on erittäin kauniisti viimeistelty, ja siitä on vaikea löytää paranneltavaa. Yksi puute tässä yksilössä tosin oli: kiila oli toispuolinen, niin että se tahtoi pitää vain terän toisen reunan asetuksen kohdallaan. Testin sai kyllä vietyä läpi ajoittaisella säädön tarkastukella, mutta testitulos olisi voinut olla parempikin jos kiila olisi ollut kunnollinen. En alkanut kiilaa höyläämään suoremmaksi testin aikana koska en kustomoinut muitakaan höyliä, mutta omaan höylään tämä pitäisi tietysti tehdä.

Record 04

Record oli mielestäni testatuista keskihintaisista perushöylistä sellaisenaan paras aihio ihan oikeaan työntekoon. Työnteon kannalta isoimmat tarvittavat muutokset olisivat murtoterän ja kidan viilaaminen aavistuksen verran, jolloin höylä lakkaisi tukkimasta höylätessä. Muuten perusasiat olivat höylässä verrattain hyvin kunnossa: toiminta oli johdonmukaista ja reilun oloista.

Pidin erityisen paljon Recordin peittoterän säätöruuvista tavanomaisen Stanley-linkun sijaan. Sillä saa säädettyä syvyyssäädön herkkyyden/raskauden hienosti, linkkumalleissa säätö ei ole niin helppoa vaan peittoterä pitää ottaa ensin pois tai sitten pitää hakea kaapista ruuvimeisseli ruuvin kiristämiseksi peittoterä paikallaan.

Höylästä on olemassa myös jonkun kympin halvempi karvalakkimalli, jossa on muovikahvat ja aika paljon karkeampi viimeistely. Testaamatta on vaikea suositella sitä, mutta ainakin tässä paremmassa Recordissa on mielestäni vähän virittelemällä edellytyksiä ihan kunnolliseksi höyläksi. Ei ehkä nyt aivan parhaiden veroiseksi, mutta nelosen arvoiseksi yleishöyläksi kuitenkin.

Stanley 12-004

Olen testin aikana päätynyt sättimään Stanleytä niin moneen kertaan, että moni saa varmasti kuvan, ettei testi ole voinut olla puolueeton. Ehkä näin onkin, mutta vaikka olisin ollut kohtuuttoman puolueellinen Stanleyn puolesta, niin sen olisi parhaimmillaankin saanut valehdeltua enintään halvemman Anantin veroiseksi höyläaihioksi. Ja mielestäni Anant on kuitenkin huomattavasti Stanleyta parempi aihionakin.

Ainoa asia joka tässä höylässä oli hyvin ja toimivasti tehty on terän syvyyssäätö. Säätöruuvissa oli suorastaan vanhan Stanleyn kaunista viimeistelyä ja klappia oli vain muutamia millejä edestakaisin, siinä kun pahimmissa oli kaksi ja puoli kierrosta. Kun tämä oli osattu tehdä vanhan Stanleyin hyvällä laadulla, oli sitäkin katkerampaa katsoa miten loppu höylä oli viimeistelty.

Aloittelija ei olisi saanut tällä vehkeellä ensimmäistäkään lastua irti puusta. Vaati teräkelkan irroituksen ja melkoista pyörittelyä että sain selville, että missä vika oli. Kun teräkelkan säätöjä oli hiukan väännellyt uuteen uskoon, terän sai sentään kurkkaamaan pohjasta ulos.

Bailey-teräkelkkarakenne ei ole alun alkaenkaan mahdottoman tukeva, ja Stanley on onnistunut tekemään siitä entistäkin huonomman. Teräkelkka roikkuu vain kahdeksan pienenpienen koneistetun nastan varassa, etunastat vieläpä vasten koneistamattomia pintoja kelkassa.

Pohjan viimeistely on todellakin omaa luokkaansa: ikinä en ole nähnyt missään työkalussa näin huonoa. Pohja on vielä hiottu pahimmalla mahdollisella tavalla pieleen, kun vain höylän kärki ja kanta ottavat puuhun, niin terää joutuu työntämään ulos paljon enemmän kuin muuten olisi tarpeen että se ylettäisi puuhun. Kun terä sitten vihdoin ottaa puuhun, teräkulma kiskaisee pohjan suoraksi puuta vasten ja terä sukeltaa koko matkaltaan puun sisään. Eli höylä haukkoo kauhean kimpaleen kerralla ja toppaa siihen.

Stanley oli myös testin höylistä ainoa, jonka terä osoitti merkittäviä kulumisen merkkejä testihöyläyksen jälkeen.

Stanleylla on vielä olemassa halvempi ja vielä karummin viimeistelty Handyman-versio tästä jo alun alkaen kelvottomasta höylästä. Sitä ei voi suositella missään oloissa mihinkään käyttöön.

Höylän voi saada viritettyä toimimaan kelvollisesti, mutta potentiaalia on vain kakkosen-kolmosen arvoiseksi perushöyläksi.

Veritas #4

Veritas on rohkeasti suunnitellut koko höylärakenteen täysin uusiksi. Ehdoton valtaosa maailman metallirunkoisista silityshöylistä on valmistettu vanhojen Stanleyn patenttien pohjalta, joten on ollut todella rohkeaa lähteä piirtämään koko höylän konseptia uusiksi.

Säätyväkitaisen höylän ongelmana on aina ollut teräkelkan tukevuus ja sen säätö. Veritas on ratkaissut tämän integroimalla teräkelkan osaksi kahvaa, jolloin käyttäjän työntövoima kohdistuu suoraan siihen mihin pitääkin, terän työntämiseen eteenpäin. Höylässä on monia muitakin uusia ja osiltaan vanhojakin ratkaisuja. Terän etuosan säätöruuvit ovat uutta, terän syvyyssäätö on sentään perusidealtaan lähes sata vuotta vanha.

Höylä on ehdottoman toimiva, vaikka vanhoihin höyliin tottuneen on hiukan vaikea opetella uudet säädöt ja työasento.

Työasento on todella hiukan toisenlainen kuin vanhoissa Stanleyissa. Kun Stanleyssa kahvan koko on selkeästi sellainen että kahvan sisään pujotetaan kolme sormea ja etusormi osoittaa höylän sivua pitkin eteenpäin työstösuuntaan, niin Veritaksessa kahva on niin iso että siihen menee koko nyrkki. Kahva on lisäksi paljon pystympi kuin vanhoissa höylissä, koska ergonomia on sillä tavoin parempi nykyisillä korkeammilla höyläpenkeillä. Kuvassa etummaisena Stanley, sitten vähän pystympi Clifton ja taaimpana Veritas.

Höylä pärjäsi vertailussa erinomaisesti. Itselläni oli kyllä selkeästi vaikeuksia totutella kylmiltään erilaisiin hallintalaitteisiin, ja työasento ei tullut niin intuitiivisesti kuin perinteisillä Stanley-malleilla tai edes japanilaisella höylällä. Koko nyrkin ote jättää höylän jotenkin vaikeasti ohjattavaksi ja kahva on niin iso että etusormi pitkällä tuntuu että kahva vähän klappaa kädessä. Höylä on varmasti erinomainen valinta kenelle hyvänsä, jota ei vaivaa kalkkeutuminen vanhoihin työotteisiin ja perinteiseen muotokieleen, omalta osaltani olen sen suhteen hiukan kronkeli.

Teknisesti höylä on virheetön, enkä keksi että mitä siitä voisi parantaa että siitä saisi vielä paremman.

Stanley Sweetheart 1920

Valitsin vertailuhöyläksi oman vanhan silityshöyläni. Sweetheart-aikakauden (1920-1933) höyliä on pidetty erityisen haluttuina. Niissä on jo kaikki Stanleyn kehittelemät parannukset alkuperäisiin konstruktioihin ja laatu oli vielä erittäin hyvää. Vaikka tämän ikäisten höylien toiminta ja nykykunto on yksilöstä kiinni, vertailuhöylä pyrki edustamaan vanhaa, käytettynä ostettua ennen 50-60-lukua valmistettua höylää.

Höylän saama pistemäärä on siis kovinkin viitteellinen, jo sen vuoksi että 80 vuotta vanhasta höylästä on vaikea arvioida uuden höylän ominaisuuksia. Se pärjäsi siltikin hyvin testissä, ja vaikka pohja olikin pahasti kuopalla ja höylä sai huonot pisteet ”käytettävyydestä myyntipakkaukkauksesta", niin minusta näissä vanhoissa höylissä perusasiat ovat erittäin hyvin kunnossa.

Olen itse sitä mieltä että vanhan käytetyn höylän ostamalla saa eurolla enemmän höylää kuin hankkimalla uuden. Käytettyjen hinnat ovat kuitenkin lähempänä edullisen pään uusia, ja laatu kuitenkin lähempänä parempaa keskikastia. Ennen kaikkea vähän huonokuntoisessakin höylässä on yleensä sisällä erinomainen aihio, jonka koneistukset, terän materiaali ja muut perusasiat ovat paremmin kunnossa kuin suuressa osassa uusia edullisemman pään höyliä.

Sen sijaan jos hakee täydellistä silityshöylää, niin Bailey-rakenne ei oikein siihen veny, vaikka höylä olisi vanha ja hyvin tehty. Antiikkinen Bed Rock voi maksaa jo lähes saman kuin uusi Lie-Nielsen tai Clifton, ja sen jälkeen on enää arvokysymys, että haluaako mieluummin vanhan työkalun jolla on historia vai upouuden.

Minkä höylän hankkisin?

Kaiken kaikkiaan testi osoitti mielestäni erittäin selvästi, kuinka erilaisia tuotteita voidaan tänä päivänä tehdä. Vaikka lähes kaikki höylät ovat parin metrin päästä katsoen likipitäen samanlaisia, toisilla niistä tekee vaikka mitä ja toisilla ei sitten yhtään mitään, noin karkeasti sanottuna.

Itselläni oli muutama erilainen motiivi kirjoittaa testi. Ihan ensimmäiseksi halusin itse vilpittömästi tietää, että minkä laatuisia nykyisin myytävät erilaiset höylät ovat ja halusin myös nähdä, voiko joku toiminnan ero oikeuttaa halvimman ja kalleimman höylän lähes kolmensadan euron hintaeron.

Kysymykselle hintaerosta ei ole suoraa vastausta, mutta ainakin toivon, että vertailusta on hyötyä lukijalle sen arvioimisessa että mikä höylä sopii juuri omaan käyttööni tai omaan budjettiini.

Jakaisin arvostelun kolmeen eri kategoriaan.

Kengännauhabudjetti, kun semmosen höylän tarttis. Vaimikäsenytoli.

Testin perusteella en suosittelisi ollenkaan hankittavaksi Stanleyta, HBS:ää tai edullisempaa Anantia, ja jos budjetti on todella tiukka, niin Anant Kamal voisi olla näistä edullisemmista paras aihioksi. Samoihin hintoihin on mahdollista saada myös ihan hyviä käytettyjä, ja jokin sodanjälkeinen vanha Stanley tai Record olisi tässä hintaluokassa aivan käypäinen aihio. Ennen 60-lukua valmistetut ovat vielä ihan päteviä laitteita.

Höylän virittäminen kuntoon vaatii jonkin verran osaamista ja tämän hintaluokan höylät ovat lähes poikkeuksetta enemmän ja vähemmän viriteltäviä kapineita. Jos tätä osaamista ei ole ja haluaa silti ihan aidosti päästä kiinni puutöihin, niin on vain säästettävä sen verran että voi ostaa tätä hintaluokkaa paremman höylän.

Kyllä mä jo jotain osaan, mutta en kyllä paa kolmeasataa höylään

Keskihintaisiin menee Kunz, Record, paremmat käytetyt ja tietyllä tapaa sijoittaisin myös hinnaltaan edulliset, mutta käytöltään haastavammat Mujinfangin ja Hira kannan tähän kategoriaan.

Ehdottomasti eniten höylää eurolla saa japanilaisessa Hira kannassa. On aivan ällistyttävää, että testin höyläysjäljeltään paras höylä oli myös halvin. Jos ennakkoluulottomuus antaa periksi niin suosittelen japanilaisia höyliä aivan ehdottomasti. Ainakin itselleni tämä sinänsä edullinen höylä saattaa käydä hyvin kalliiksi, koska on selvää että jos japanilainen rautakauppahöylä pesee liudan länsimaisia, niin sieltä on löydettävissä paljon muutakin mielenkiintoista. Edullisesta hinnastaan huolimatta se ei ole ehkä kovin hyvä valinta aloittelijalle, joka tarvitsisi höylää varsin monipuolisiin kokeiluihin.

Samalla tavalla Mujinfang voi olla erinomainen edullinen höylä, jos käyttää töissään eksoottisia puulajeja. Sen jyrkkä teräkulma ei tosin oikein sovellu kotimaisen pehmeille puulajeille.

Kunzeja pitäisi käydä läpi useampi, ennen kun tekee lopullisen arvionsa höylän hyvyydestä tai kelvottomuudesta. Höylässä oli kummallisena sekasotkuna saksalaisen täydellistä koneistusjälkeä ja kamalinta kiinalaista asennetta. Kannattaa katsoa tarkkaan, oliko vain testikappale viallinen.

Tässä kategoriassa Record ja vanhemman pään käytetyt höylät ovat hyviä aihioita. Rahaa joutuu käyttämään jonkin verran ja aikaansa hiukan höylän tuunaamiseen, mutta kunnostaminen ei edellytä mitään rakenteellisia muutoksia.

Hyvä vaan maksaa

Kalleimmankin pään voittajaksi tarjoaisin Hira kannaa. Jos hakee erinomaista silityshöylää, niin se ajaa asiansa erinomaisesti. Sen sijaan monipuoliseksi joka paikan työhevoseksi siitä ei ole.

Varsinaisesta kärkikolmikosta en olisi valmis nostamaan yhtäkään ylitse muiden. Teknisesti ottaen kaikki kolme ovat aivan ykkösluokkaa ja erot ovat aivan mitättömän pieniä. Tietysti mitä tarkempaan työhön mennään, sen enemmän pienetkin erot alkavat näkyä, mutta tämän mittaisella testillä eroja ei oikein ole.

Sanoisin, että valintakriteerinä näiden kolmen välillä voi aivan huoletta pitää omaa mieltymystään: Veritas on moderni, hiukan muita edullisempi ja muotoilultaan ennakkoluuloton höylä. Clifton puolestaan tarjoaa brittiläistä eleganssia ja Lie-Nielsen amerikkalaisen maskuliinista blingiä pronssiosineen. Jokainen venyy varmasti lähes kaikkeen mihin höylää voi käyttää.

Kaiken kaikkiaan olin hämmästynyt siitä kuinka suuria eroja höylissä oli. Ei todellakaan voi mennä sen taakse että ”kun ne on kaikki saman näköisiä”, vaan myös sisäistä laatua on pakko oppia lukemaan. Ainakin itse tiedän oppineeni laadusta todella paljon testin kuluessa.

Viimeiseksi toivon, että testi toimii positiivisena, kannustavana voimana harrastukseen ja työhön. Tämän testin tarkoitus ei todellakaan ole, että se parjattu Stanley jää romuksi tuomittuna ja parjattuna hyllyyn ja käyttämättä. Toivon, että eri ominaisuuksien vertailu ja analysointi osaltaan auttaa myös etsimään niitä mahdollisia vikoja ja parannuskohteita omasta höylästä.

Jos sen sittenkin saisi toimimaan?

Pekka

Höylävertailu, osa 6: Pisteet

Pekka Huhta — Sun, 21 Jun 2009 21:00:00 +0000

Jotta höyliä voisi laittaa jonkinlaiseen järjestykseen, annoin vielä arvosanan muutamille eri ominaisuuksille, jotka ovat mielestäni tärkeitä tämän tyyppiselle työkalulle. Voit lukea tuloksia sen mukaan että jätät pois sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät omaan käyttöösi vaikuta tai painotat sellaisia, jotka erityisesti tuntuvat tärkeiltä.

Ohessa arvosteluperusteet eri ominaisuuksille:

Käytettävyys myyntipakkauksesta
Koska testi oli kirjoitettu myös aloittelijoille, on tärkeää että höylää pystyy käyttämään edes jollain tasolla jo suoraan myyntipakkauksesta ilman että sitä pitää muokata. Edistyneempi käyttäjä tietää jo mitä pitää tehdä, jotta höylän voi saada toimimaan, mutta oletusarvoisesti aika harva ostaa höylää vain aihioksi tuunaukseen.

1: Höylä ei sovellu käyttöön sellaisenaan, vaan vaatii rungon tai sen osien viilausta, koneistusta tai muita vaativia metallitöitä, kuten teräkelkan sovitusta paikalleen.
2: Höylä vaatii pohjan oikaisua, kidan viilausta, säätöjen virittelyä tai muuta helpompia metallitöitä.
3: Höylä vaatii enintään yksinkertaisia säätöjä, murtoterän sovituksen tai pieniä kiillotuksia
4: Höylä on valmis käyttöön vain terän teroituksella
5: Höylä on teroitusta myöten valmis käyttöön

Kidan säädettävyys, säädön helppous ja tarkkuus
Kidan säätö on suurimpia muuttujia silityshöylän käytössä, joten sen säädettävyys on oman arviointinsa arvoinen.

Kiinteäkitaisia höyliä oli testissä kolme. Näille on annettu pistemääräksi 3, koska nollapisteet olisivat rokottaneet pisteitä liikaa. Toisaalta kidan säätö monipuolistaa höylien käyttöä niin paljon, että kahdesta muuten samanarvoisesta säätyväkitaisen monipuolisuus oikeuttaa paremmat pisteet.

1: Kita on vino tai sen säätäminen kunnolliseksi ei ole mahdollista ilman metallitöitä (viilausta, sovitusta)
2: Kidan säätö onnistuu, mutta tukipinnat ovat vajaasti koneistettuja tai muuten puutteellisia
3: Kidan säätö onnistuu
4: Kidan säätö on helppoa
5: Kidan säätö on helppoa terää irroittamatta

Pohjan suoruus, suorakulmaisuus ja pinnanlaatu
Pohjan suoruus vaikuttaa suuresti höyläyslaatuun. Lisäksi sen oikaisu voi olla kova homma, pahimpia pohjia joutuu varmasti hiomaan tunnin verran tai enemmän. Kylkien suorakulmaisuus ja kulmauslaudan käyttö eivät ole relevantteja kaikille käyttäjille, mutta ovat silti yksi osa höylän laatua.

1: Pohja on karkea ja epätasainen, kyljet eivät suorakulmaiset
2: Sekä suoruudessa että suorakulmaisuudessa on puutteita
3: Joko suoruudessa tai suorakulmaisuudessa saa olla vähän sanomisen varaa, mutta höylä soveltuu käyttöön.
4: Pohja on lähes täysin suora ja suorakulmainen
5: Pohja on täysin suora, suorakulmainen ja sileäksi työstetty

Soveltuvuus erilaisiin puutöihin
Höylän hyvyyden ratkaisee monella tapaa joko sen monikäyttöisyys mahdollisimman laajaan skaalaan tai sitten erityinen paremmuus johonkin yksittäiseen työhön. Parhaat testin höylistä kelpaavat erinomaisesti karkeasta rouhintahöyläyksestä hienoimpaan silitykseen. Itämaiset höylät loistavat upean työnjälkensä takia, mutta ne eivät sovi kiinteän kitansa vuoksi kuin silitykseen. Ja toisaalta taas moni testin heikomman pään höylistä ei yllä kuin perustason töihin, koska laatu vain ei yllä parempaan jälkeen. Vaikka itämaiset höylät pärjäsivät muuten erinomaisesti, kapea käyttöala kavensi pisteitä. Pääpaino pisteissä on kuitenkin nimenomaan soveltuvuus silityshöyläkäyttöön ja jäljen siisteys.

1: Soveltuu karkeisiin kirvesmiehentöihin, laudansyrjän kaventamisen tyyppisiin töihin
2: Soveltuu perustason puusepintään, mutta ei vielä näkyviin jääviin isoihin pintoihin.
3: Soveltuu myös laajempien pintojen silitykseen helpoilla puulajeilla
4: Soveltuu hyvin myös vaativampien puulajien höyläykseen
5: Soveltuu laajasti erilaisiin puusepäntöihin, karkeahöyläyksestä hienoimpaan silitykseen.

Viimeistelytaso
Viimeistelytason voi lukea väärin ”bling-kertoimeksi”, mutta todellisuudessa sillä on paljon tekemistä höylän käyttömukavuuden ja myös osien tarkkuuden ja höylän toimintojen kanssa. Viimeistelytasossa on otettu huomioon erilaisia asioita ilman erillistä arvosteluasteikkoa. Arvioituja tekijöitä ovat olleet mm.

-   Säätöjen täsmällisyys, välykset, takertelemattomuus
-   Valujen ja koneistusten laatu ja siisteys
-   Terän ja murtoterän viimeistely
-   Höylän kosketeltavat pinnat (kahvat, säätöruuvit, yms.) on viimeistelty hyvin (lisäpisteitä jos myös muut pinnat on hyvin viimeistelty)
-   Höylän yleisilme

Höyläysvertailu
Höyläysvertailun yhteenlaskettu pistemäärä kolmelle eri puulle on otettu sellaisenaan. Tällä tavalla höylän tärkein ominaisuus, toimivuus, on saanut painotetun arvon.

Minimipistemäärä on 8, maksimi 40.

Taulukko 4, höylien saamat arvosanat

Höylä	Käytettävyys paketista	Teräkelkan säätö	Pohjan suoruus	Soveltuvuus käyttöön	Viimeistely-taso	Höyläys-testi	Yhteis-pisteet
Stanley 12-004	1	2	1	1	1	6	12
Anant A4	1	1	1	2	1	10	16
Anant AA4	2	2	3	2	2	9	20
HBS 7A/48D	2	3	3	2	2	11	23
Record 04	3	3	3	3	4	10	26
Kunz No.4	3	1	5	3	2	12	26
Stanley Sweetheart 1920	3	3	2	4	4	11	27
Mujinfang	5	3	5	4	5	12	34
Japanilainen höylä, Hira kanna	5	3	5	4	3	15	35
Lie-Nielsen No. 4	4	5	4	5	5	13	36
Clifton No. 4	5	5	5	5	5	13	38
Veritas #4	5	4	5	5	5	14	38

Höylävertailu, osa 5: Höyläystesti

Pekka Huhta — Mon, 15 Jun 2009 17:48:51 +0000

Höylällähän pitää tietysti tehdä jotain, pelkillä mittaustuloksilla ei pitkälle pötkitä. Vertailuun otettiin neljä puuta: Visakoivu, Tiama (sapelimahongin tyyppinen jalopuu, jonka syyt ovat aika tavalla ristissä) ja ihan tavallinen kuusi. Kuuseen on yleisesti ottaen helppo saada hyvä pinta, mutta oksien ympärykset ovat aina vaikeita. Kuusen osalta pidin pisteseulaa vähän tiukempana kuin muilla: myös oksien ympärysten piti olla täydelliset, ilman repeämiä.

Jokainen testipala karhennettiin ennen kunkin höylän käyttöä hammashöylällä (kuva yllä), jolla saatiin tasaisen karhea kuvio pintaan ja edellisen höylän tekemät repeämät pois pinnasta. Sen jälkeen kullakin höylällä yritettiin tehdä mahdollisimman sileä pinta kahden minuutin aikarajan sisällä.

Ennen testiä höylien perussäätö tarkistettiin niin että kidan koko ja murtoterä säädettiin sellaiseksi ettei höylä tukkeudu. Tätä jatkettiin, kunnes löytyi paras säätö, jonka höylän rakenne sallii. Useassa tapauksessa säätöjä olisi voinut pienentää ja parantaa esim. murtoterää muotoilemalla tai kelkkaa virittämällä, mutta säätö rajattiin siihen mitä ruuvimeisselillä voi säätää.

Höylällä saavutettu pinnanlaatu arvioitiin seuraavilla kriteereillä:

1 - Kelvoton pinta, syviä repeämiä, tehtävä kokonaan uudelleen
2 - Välttävä pinta, vaatii raskasta siklihöylää tai vastaavaa raskasta siklausta kelvatakseen
3 - Hyvä pinta, siistittävissä käsisiklillä tai kevyellä siklihöylällä kunnolliseksi
4 - Erinomainen pinta, vaatii enintään kevyen käsisiklauksen kelvatakseen lakan alle.
5 - Kuten yllä, mutta ei vaadi enää minkäänlaista viimeistelyä ennen lakkausta

Anant A4

Kuten teräkelkkaosiossa todettiin, perus-Anantin kita on jonkin verran vino, joten kidan säätö piti säätää kapeamman reunan mukaan. Onnistuin pientä väkivaltaa käyttäen vääntämään kelkan sellaiseen asentoon että kidan kooksi sai kapeammassa reunassa 0,2 mm ja leveämmässä noin 0,8 mm. Murtoterä tuli noin 0,6 mm päähän teränsuusta.

Jouduin toistamaan höyläyskokeen tiamalle kolmeen kertaan, koska höylän säätöä piti korjata useita kertoja. Kitaa piti suurentaa vähän yli milliin, jotta se ei olisi ollut jatkuvasti tukossa. Jonkun aikaa säädettyäni lastua alkoi irrota, mutta höylä repi siltikin reilusti, tulos oli kakkosen ja kolmosen välimaastossa. Pyöristin kuitenkin kolmoseen.

Visakoivulla tulos oli kelvollinen, kalikkaan sai melko nopeasti nelosen arvoisen pinnan.

Kuusella pinta oli kelvollinen oksien ympäristöjä lukuun ottamatta. Yllättäen myös muualla pinnassa oli jonkin verran irronneita kuituja, ei vain oksien ympäristössä.

Anant Kamal AA4

Höylän pohja on niin paksu kidan etupuolella että kitaa ja murtoterää pitää säätää reilusti auki että lastut mahtuvat välistä. Kidan etureunaa pitäisi ehdottomasti viilata päällipuolelta että lastut pääsisivät kulkemaan ja kitaa saisi pienennettyä. Nyt murtoterä jäi noin 1,2 mm etäisyydelle teränsuusta ja kidan kooksi jäi 0,8 mm

Tiamalla höylä vain repi puuta. Vaihdoin säätöjä, suurensin kitaa ja pienensin murtoterää ja sainkin toisella yrittämällä arvosanaan kaksi yltävän tuloksen. Repeämää on vieläkin, mutta ei niin mahdottomasti kuin ensiyrittämällä.

Visakoivulla puu tahtoi repeillä alkuun, mutta kun malttoi ottaa oikein hienolla lastulla, niin pinnasta sai kuitenkin nelosen arvoisen.

Kuusella höylä tukkeutui uudelleen ja sitä piti säätää jälleen suuremmaksi. Oksien ympäristöt eivät olleet aivan kamalimmasta päästä, mutteivät kolmosta kummempia.

Clifton No. 4

Clifton oli helppo säätää. Murtoterän etäisyys teränsuusta oli 0,3-0,4 mm ja kidan koko 0,20-0,25 mm.

Tiamalla höylä toimi erittäin hyvin. Pahimpiin vastakarvapaikkoihin jäi jonkin verran karheutta, niin että pinta ei ihan kelpaisi lakattavaksi sellaisenaan, mutta kovin kauas täydellisestä suorituksesta ei jääty. Kuten kuvasta näkyy, tulos on hyvinkin erilainen kuin Anantilla samasta paikasta höylätty.

Visakoivuun Cliftonilla sai virheettömän pinnan jo oikeastaan ensimmäistä kertaa pintaa läpi käydessä alle puolen minuutin.

Kuusella oksien ympäristöt jäivät vielä erikseen viimeisteltäväksi, mutta repeämää ei ollut todellakaan paljon.

HBS 7A/48D

HBS:n säätö vaikutti alkuun erittäin yksinkertaiselta, koska kita on kiinteä. Ensityönnöllä kita meni kuitenkin täysin tukkoon: selvisi että murtoterä liikkuu kiilan mukana ja nytkin murtoterä oli jopa varsinaista terää edellä. Murtoterä pitää siis jättää hiukan tavallista kauemmas teränsuusta että sillä on hiukan tilaa vaellella. Kidan koko on 0,9 mm ja murtoterä jäi arviolta 0,6 millin päähän teränsuusta.

Höyläyksen mittaan selvisi, että säätäminen on erittäin haastavaa. Paitsi että murtoterä liikkuu säätäessä, säätö ei myöskään pysy paikallaan. Itse höylääminen oli poikkeuksellisen mukavaa, mutta säätämään joutui lähes koko ajan.

Tiamalla höylä toimi jollakin tavalla, mutta epäilemäni muovisen kiilan vastinpalan jousto teki tepposia näin hienolla säädöllä höylätessä. Terää sai olla vähän väliä koputtelemassa parempaan säätöön, ja tämä huononsi tulosta. Perusasiat höylässä ovat melko kohdallaan, mutta erityisesti aivan hienoimman säädön muuttuminen on tarkassa työssä kiusallista.

Visakoivulla tulos oli verrattain hyvä, mutta jälleen säätöä joutui hakemaan melko tavalla. Lopputulos oli nelosen ja vitosen puolimaissa, mutta pyöristyi vitoseen, kun höylää jaksoi kärsivällisesti säätää muutaman työnnön välein pienenpienillä napauksilla.

Kuusella höylääminen oli erittäin miellyttävää ja suorasyisellä osalla pinta oli lähes kiiltävin ja kaunein, mutta oksien kohdalla repeämät olivat pahimmasta päästä. Todella kovalla työllä jäljen sai oksien ympärillä parantumaan kakkosesta kolmoseen.

Japanilainen höylä, Hira kanna

Japanilaisen höylän kita on kiinteä, joten sitä ei säädetty. Murtoterä tuli noin 0,4 mm päähän teränsuusta.

Itseenpäin vetämällä höylääminen tuntuu alkuun vähän erikoiselta, mutta höyläysote tulee yllättävän nopeasti ja intuitiivisesti.

Tiamalla tulos oli virheetön. En muista moneenkaan kertaan saaneeni näin hyvää pinnanlaatua helpompiinkaan puulajeihin, saatika tiamaan, joka on ihan kenkkumaisten höylättävien aatelia. Höylän käyttö vetämällä tekee hallinnasta poikkeuksellisen helppoa, ja tuntuma höyläämiseen on aivan toisentyyppinen kuin länsimaisilla höylillä. Höyläsin osan lankusta jopa tahallisesti vastakarvaan saadakseni tietää, miten höylä käyttäytyy. Tällä tavalla tulos olisi tippunut neloseen.

Visakoivulla tulos oli yhtä lailla virheetön, tulos tuli erittäin nopeasti.

Kuusen sai oksat mukaan lukien täydellisen sileäksi ja kiiltäväksi. Tähän meni hetken aikaa, mutta se onnistui aikarajan puitteissa erittäin hyvin.

Erityisintä japanilaisen höylän tuloksissa on, että en ole ennen tätä testiä käyttänyt koskaan tämäntyyppistä höylää. Tulokset olisivat varmasti vielä paremmat, jos käyttäjällä olisi pitkä kokemus tämän tyypin höylien säädöstä ja käytöstä. Tosin täyttä vitosten riviä parempaa tulosta ei olisi voinut ylipäänsä saada.

Kunz No.4

Kunzin säätö oli sikäli helppoa, että kitaa ei pysty säätämään pienemmäksi kuin 1,2 mm. Tukkeutumisesta ei siis ollut juuri huolta. Kompensoidakseni isoa kitaa laitoin murtoterän 0,3 mm päähän teränsuusta.

Huomasin vasta tässä vaiheessa, että Kunzin terän syvyyssäätöruuvi on normaali oikeakätinen M6-kierre siinä kun kaikkien muiden höylien kierre on vanhan Stanleyn tapaan vasenkätinen. Terän säätö toimii siis toisinpäin kuin tavallisissa höylissä on tottunut. Kiusallinen piirre, jos säätö on selkäytimessä ja höylää säätää lennosta höylätessä.

Tiamalla Kunz toimi suuresta kidasta huolimatta häkellyttävän hyvin. Repeämää oli hiukan, mutta ei enempää kuin mitä käsisiklillä tai kevyellä siklihöylällä saa silteltua. olin melko hämmästynyt tästä, koska periaatteessa edellytyksiä näin hyvään jälkeen ei tällaisella kidan koolla pitäisi olla. Toisaalta taas murtoterän sai aivan teränsuuhun kiinni ja tämä varmasti auttoi asiaa.

Visakoivulla tulos oli hyvä, mutta viimeisistä repeämistä oli kiusallisen vaikea päästä eroon. Tässä kohtaa huomasin että terä selvästi värisi höylätessä, koska kelkka oli niin edessä. Samaa en osannut huomata tiaman kanssa, mutta visakoivulla se oli hyvin selvää.

Kuusella pinta oli oksien ympäristöä huolimatta kiitettävää.

Lie-Nielsen No. 4

BedRock-teräkelkka oli helppo säätää, tosin terän syvyyssäätöä pitää kikkailla samalla kun kelkkaa säätää, koska kelkan johteet ovat kaltevat. Murtoterän sai helposti 0,4 mm etäisyydelle teränsuusta, kidan kooksi tuli 0,10-0,15 mm.

Höylä toimii hienosti. Hyvin loivasti terotettu murtoterä takaa sen, että höylä ei tukkeudu helposti. Säätöjen tarkkuus itse asiassa verotti testiaikaa: kun on tottunut välykselliseempiin säätöihin, niin Lie-Nielseniä tuli helposti säädettyä vähän liikaakin. Höyläystulos oli nelonen: osa vastakarvanpaikoista jäi hiukan karheiksi, mutta lauta puhdistui muutamalla siklinvedolla.

Visakoivulla tulos oli virheetön, suoraan lakan alle kelpaava.

Kuusella oksien viereen tahtoi jäädä pientä repeämää kaikesta yrityksestä huolimatta.

Mujinfang

Mujinfangissa on kiinteä kita eikä lainkaan murtoterää, joten säätö jäi lähinnä lastunpaksuuden ja tuntuman hakemiseen. Kidan koko on 0,3 mm.

Höyläystestissä kävi ilmi, että kiila oli jonkin verran toispuoleinen, eli toinen puoli terää tahtoi aina vetäytyä piiloon höylätessä. Tästä selviää muokkaamalla kiilaa hiukan. Ilman muokkaustakin höylällä pystyy hyvin höyläämään, mutta epätasapaino tekee säädöstä vähän hankalaa.

Kuten arvelin, hyvin jyrkällä teräkulmalla oleva Mujinfang oli aivan omiaan kovalle ja hankalasti höylättävälle tiamalle: jälki oli niin hyvää kuin höylätessä ylipäänsä on parhaimmillaan saatavissa. Hammashöylän jälkiä oli hiukan hankala puhdistaa, koska höylä tahtoi tukkeutua, mutta kun päästiin aivan viimeiseen viimeistelyyn, niin höylä loisti. Höylä tuntui helpommalta hallita vetämällä kuin työntämällä. Pitkän terän taakse sai sormet hyvin kiinni ja itseen päin vetämällä pystyi ottamaan hidasta, hallittua lastua. En ole koskaan käyttänyt tämän tyypin höylää, mutta höyläysliike itseen päin tuli hämmästyttävän intuitiivisesti. Sen sijaan poikittainen työntöaisa tuntui hiukan kömpelöltä.

Visakoivulla tulos ei ollut aivan yhtä hyvä, osa pinnasta oli hiukan karhea, käsisiklin vaativa. Olin hiukan yllättynyt tästä, mutta olettaisin, että hiukan lahonneen visakoivun syyrakenne ei kestänyt jyrkkää terää, vaan repeytyi mukana visan mutkien pohjalta.

Kuuselle pysty teräkulma ei enää tuntunut oikein toimivan. Paitsi että oksat repivät jonkin verran, myös muu osa pinnasta oli "sameampi", ei niin kiiltävä kuin useilla muilla höylillä.

Record 04

Recordin murtoterä nousee hyvin jyrkästi terän rintapinnalta, joten se tukkii höylän helposti. Murtoterä piti siis vetää melko reilusti taakse, noin 1,4 milliin. Kidan kooksi jäi 0,6 mm.

Tiamalla pinta repeili pahasti, tosin kevyellä siklihöylällä virheet olivat korjattavissa. Record tahtoi myös tukkeutua jopa noilla yllämainituilla väljillä säädöillä, joten tätä harjoitusta varten kitaa piti suurentaa vielä entisestään.

Visakoivulla tulos oli neljä, mutta viimeistä silausta ei puuhun saanut millään säätämisellä.

Kuusella tulos oli melko hyvä, mutta oksien ympärillä oli verrattain syviä jälkiä, joita kuitenkin sai paremmalla säädöllä ja tekniikan muuttamisella pienemmiksi.

Stanley 12-004

Höylä meni tukkoon ensityönnöllä, murtoterän etureuna on niin jyrkkä, että lastut pakkautuvat sen ja höylänkidan reunan väliin ja tukkivat kidan. Ensiapuna siirsin murtoterän noin puolitoista milliä teränsuusta taaksepäin, mutta tämäkään ei auttanut. Kita lakkasi tukkeutumasta, kun kidan kooksi kasvatettin 1,3 mm ja murtoterä laitettiin 1 mm etäisyydelle teränsuusta.

Tiamaa höylätessä höylä tukkeutui kaikesta huolimatta ja kitaa piti vielä hiukan suurentaa. Koska pohja oli hiukan kovera, terää joutui työntämään melko tavalla ulos että se otti lastua. Kun lastua sitten lähti, sitä lähti reilusti. Jälki oli niin mahdotonta, että lankun pinnan puhdistamiseen repeämistä meni yli viisi minuuttia, moninkertaisesti se aika joka itse höyläämiseen meni. En höylännyt Stanleylla lähimainkaan annettua kahta minuuttia, koska jälki meni koko ajan vain kamalammaksi ja halusin säästää vaivojani lankun putsaamisessa.

Huolimatta tiaman kanssa tehdystä uudelleensäädöstä, höylä tukkeutui visakoivulla vielä uudelleen. Visakoivulla pinta repeili jälleen melko reilusti, mutta tulos ei ollut aivan mahdoton. Tätä ei kuitenkaan raskaasti siklaamatta saisi näyttöpinnaksi.

Kuusella oksien vieressä oli syviä repeämiä.

Veritas #4

Höylä oli helppo säätää ottavaksi. Syvyyssäädön kaksitoimisuus vaatii vähän harjoittelua, hyvin helposti tulee terän syvyyssäädön lisäksi myös käännettyä vivusta sivusuuntaan, jolloin terä kurkkaa jommasta kummasta reunasta ulos. Peittoterässä olevaa ruuvia on syytä löysätä terää säätäessä, ettei säätömekanismi joudu liian lujille. Kidan kooksi sai helposti 0,1-0,15 mm ilman että höylä osoitti ollenkaan haluja tukkeutua. Murtoterä oli noin 0,3-0,4 mm teränsuusta.

Tiamalla jälki oli lähes niin hyvää kuin höyläämällä tähän puuhun on saatavissa. Repeämiä ei ollut juuri lainkaan, ainoastaan paikallista karheutta laudan pinnassa vastasyyhyn höylätessä.

Visakoivulla tulos oli aivan silkka vitonen, pinta kiilsi erittäin kauniisti ja yhtäkään virhettä ei löytynyt.

Kuusella tulos oli lähes virheetön, mutta oksien ympärillä oli yhä kevyttä karheutta. Muuten pinta oli kiitettävä

Stanley Sweetheart

Höylä oli helppo säätää ottavaksi, tuttu höylä kun on. Alkuun kita oli liian pieni, sopiva näytti olevan 0,3-0,4 mm. Murtoterä oli 0,6 mm etäisyydellä teränsuusta

Tiaman kanssa vanha Stanley käyttäytyi ihan kelvollisesti. Paikoissa, joissa joutui höyläämään vastasyyhyn oli jonkin verran repeämää, mutta jäljet sai melko helposti siklattua pois käsin.

Visakoivulla pinta tuntui alkuun vain neloselta, mutta pienellä säädöllä ja höyläämisellä pinnasta sai täyden vitosen.

Kuusella höyläystulos oli melko hyvä, mutta oksien vieressä oli verrattain syvää röpelöä. Suurelta osin pinta oli erittäin hieno ja kiiltävä.

Taulukko 3, höyläystulokset

Höylä	Tiama	Visakoivu	Kuusi	Yhteispisteet
Anant A4	3	4	3	10
Anant AA4	2	4	3	9
Clifton No. 4	4	5	4	13
HBS 7A/48D	3	5	3	11
Japanilainen höylä, Hira kanna	5	5	5	15
Kunz No.4	4	4	4	12
Lie-Nielsen No. 4	4	5	4	13
Mujinfang	5	4	3	12
Stanley 12-004	1	3	2	6
Record 04	3	4	3	10
Veritas #4	4	5	5	14
Vertailuhöylä
Stanley Sweetheart 1920	3	5	3	11

Höylävertailu, osa 4: Terien teroitus tehtaan paketista

Pekka Huhta — Mon, 15 Jun 2009 17:43:33 +0000

Teroitus tehtaan paketista testiä varten:

Ensimmäisenähän höylät pitää saada käyttökuntoon. Teroitin terät tehtaan jäljiltä siihen kulmaan, johon tehdas oli terän jättänyt. Eri terässeokset vaativat erilaisen teroituskulman, enkä halunnut puuttua valmistajan näkemykseen. Halvimmilla valmistajilla ei liene juuri ihmeellistä näkemystä ollutkaan teroituskulmalla, mutta vaikkapa japaninhöylä ja kalliimman pään höylät poikkesivat jonkin verran halvemman pään höylien 30 asteesta.

Kaikki terät on teroitettu samalla menetelmällä: Ennen testiä kaikki terät edullisinta Anantia lukuunottamatta teroitettiin vain öljykivillä. Anant oli niin raakapinnalla että sitä piti hiukan avittaa tahkolla. Jokaisen höylän kohdalla mainittu teroitusaika on viitteellinen. En ryhtynyt jynssäämään terän selkiä viimeisen päälle, riitti että sain terään partaveitsireunan. Kaikki terät on teroitettu samoilla menetelmillä ja viimeistelyasteella.

Teroittaessa tarkistin myös terän ja murtoterän sovituksen toisiinsa. Jos terä ja murtoterä eivät istu toisiinsa hyvin, viimeistelylastut pakkaavat helposti rakoon ja tukkivat höylän kidan. Tämä korjattiin teroittaessa, jos vikaa oli, mutta kokonaisaikaa ei ole

Tarkoitus oli höylätä höylillä myös jonkinlainen kestotesti, mutta ensimmäisen parikymmenminuuttisen ryskytyksn jälkeen totesin että se on kymmenelle höylälle liian iso urakka. Tältä osin testi jää siis puutteelliseksi.

Anant A4

Murtoterän sovitus terään oli melko huolimattomasti tehty. Valo paistoi epämääräisestä raosta, ja vaikka itse sovitus ei ollutkaan aivan huono, niin murtoterän etureuna taittui lähes kuin suppiloksi terää vasten.

Terä on todennäköisesti jotain hiukan seostettua hiiliterästä. Sitä on yhtä nopea (tai nopeampi) teroittaa kuin vanhoja teriä, mutta teroittaessa teränsuuhun muodostuu hankala kierre, jota saa käännellä edestakaisin että se irtoaa. Terä vaati melko pitkän tahkoamisen ennen kuin sitä kannatti edes yrittää teroittaa hiomakivillä.

Terotusaika 10:20

Anant Kamal AA4

Terä on paremmin teroitettu ja viimeistelty kuin edullisemman rinnakkaismallin ja myös murtoterän sovitus on tehty huolellisemmin. Sen sijaan murtoterän etupinta on oikein karkean nauhan jäljiltä ja pienellä kidan asennolla tukkii varmasti höylää. Murtoterä oli myös hiottu puoli milliä vinoksi ja tämä piti korjata.

Terä on mitä ilmeisimmin samaa materiaalia kuin toisessakin Anantissa, mutta se oli viimeistelty sen verran paremmin ettei sitä tarvinnut tahkota lainkaan vaan pelkkä teroitus kivillä riitti.

Terotusaika 6:50

Clifton No. 4

Terä on valmistajan ilmoituksen mukaan taottua hiiliterästä. Terät taotaan viiden kilon teräskangesta, leikataan laserilla irti taoksesta ja terotetaan loppuun. Murtoterä on muista teristä poiketen jo aikanaan Recordin käyttämää Stay-set-tyyppiä, eli murtoterän etupää on irrotettava ja sen voi ottaa pois teroituksen ajaksi koko murtoterää irroittamatta.

Vaikka Stay-set-murtoterä mahdollistaa teroituksen muuta murtoterää irrottamatta, niin välttäisin silti terotusta vesikivillä tällä tavoin. Vesi jää terän ja murtoterän takaosan väliin, ja hiiliteräs on kovaa ruostumaan. Öljykivien kanssa samaa ongelmaa ei ole, ja öljyhiomakivet soveltuvat muutenkin erityisen hyvin hiiliteräkselle.

Murtoterä oli erittäin siistiksi kiillotettu ja istui terän pintaan hyvin. Vaatii hiukan harjoittelua oppia purkamaan höylä niin ettei erillinen murtoterän kärkipala putoa terää irrottaessa.

Hiiliteräksisenä terää on erittäin helppo teroittaa. Tehtaan jäljiltä se on verrattain karkea, ei mielestäni suoraan käyttökuntoinen. Terän viimeistely tosin vaatii vain minuutin pari työtä helposti teroitettavan hiiliteräksen ansiosta

Terotusaika 2:20

HBS 7A/48D

Murtoterän välistä näkyi valoa, mutta ei niin paljon että se olisi haitannut. Myös murtoterän etupinta oli tyydyttävän siisti, niin että se kelpaa kyllä käyttöön sellaisenaan.

Terä oli erittäin helppoa materiaalia teroittaa, todennäköisesti pelkkää hiiliterästä. Siihen sai oikein kiitettävän ottavan terän.

Terotusaika 4:20

Japanilainen höylä, Hira kanna

Murtoterä istuu terän päälle täydellisesti.

Terä oli niin terävä ettei varsinaiseen teroitustuntumaan ehtinyt edes päästä.Toisaalta terään tuli haettua sen verran tuntumaa että teroitusajaksi tuli aika paljon pidempi aika kuin mitä olisi ollut välttämättä tarpeen.

Terämateriaali on pehmeän rautarungon päälle takohitsattua hiiliterästä. Tässä höylässä oli vanhan verrokki-Stanleyn lisäksi ainoa kahdesta eri teräksestä laminoitu terä.

Terotusaika 1:40

Kunz No.4

Murtoterä istuu terän päälle lähes virheettömästi, tosin toisessa reunassa murtoterän hionta on epäonnistunut sillä tavoin, että riski lastujen tukkeutumisesta väliin on olemassa.

Terä oli hienosti teroitettu ja vaati vain kevyen pintaviimeistelyn ennen käyttöä.

Teroitusaika 2:40

Lie-Nielsen No. 4

Murtoterä istuu terän päälle täydellisesti. Sen rakenne poikkeaa myös jonkin verran muista murtoteristä, se näyttää lähinnä toiselta terältä joka on pultattu varsinaisen terän päälle.

Terämateriaali on valmistajan ilmoituksen mukaan A2-työkaluterästä.

Terä oli niin hyvin viimeistelty ettei sitä tarvinnut kuin käyttää kahdella viimeisellä kiillotuskivellä ja pyyhkäistä nahalla teräväksi. Terän rintapinta oli hiottu täsmälleen suoraksi ja sitä ei tarvinnut kuin kiillottaa hieman hienolla öljykivellä.

Teroitusaika 0:55

Mujinfang

Terässä ei ole murtoterää lainkaan, joten sitä ei voinut arvioida. Tehtaan jäljiltä perusteroitus oli tämän testin parhaimmistoa, joten tämäkään ei vaatinut kuin kevyen kiillotuksen.

Teroitusaika 0:50

Stanley 12-004

Stanleyn murtoterä oli päällipuolelta melko hyvin viimeistelty, vaikkakin hyvin pysty. Välistä paistoi valo aika reilusti, mutta päällyksen paremman hionnan takia väliin ei välttämättä olisi mennyt lastuja.

Terä on hämmentävän pehmeää terästä. Sitä on kyllä todella nopea teroitaa muuten, mutta teränsuussa pyörii jatkuvasti pitkä hiontajäyste. Itse myyntipakkauksessa ei ollut mainintaa terämateriaalista, mutta nettihaun perusteella Stanley käyttää kromihiiliterästä terissään.

Vaikka höylillä ei tehty varsinaista kestotestiä, niin Stanley oli testin ainoa höylä jonka terässä oli selviä tylsymisen merkkejä testin noin 10 minuutin höyläämisen jäljiltä.

Teroitusaika 3:50.

Record 04

Murtoterä on Recordissakin hyvin jyrkkä, mutta hyvin istuva.

Terä on teroitettu jyrkempään kulmaan kuin muut vastaavat höylät. Se on myös kaikista testatuista hankalin teroittaa, teräs on jotain työkaluterästä. Aiemmin Record mainosti jopa terään stanssatulla mainoslauseella että terä on volframi-vanadiiniterästä, ja työkaluteräksen kovuus ja sitkeys kyllä tuntuu teroittaessa. Vaikka terä näytti alkuun helpolta viimeistellä, siihen meni yllättävän pitkä aika - hyvä etten kyllästynyt ja siirtynyt tahkoon. Suosittelisinkin, että työkaluterästerien kanssa käytettäisiin vesihiomakiviä, ne ovat nopeampia kuin öljykivet.

Teroitusaika 5:40

Veritas #4

Murtoterä istuu täydellisesti, ja on myös päällipuoleltaan hyvin viimeistelty, lähes kiillotettu. Myös terän selkä on erittäin suora, sitä ei tarvinnut kuin pyyhkäistä viimeiseen viimeistelykiveen ja se loisti peilinä.

Testi-Veritaksen terä on A2-työkaluterästä, mutta haluttaessa höylän saa myös O1-hiiliteräksisellä terällä.

Teroitusaika 0:40

Höylävertailu, osa 3: Höylänpohjien suoruus

Pekka Huhta — Wed, 27 May 2009 13:32:11 +0000

Höylänpohjan on oltava suora ainakin kolmen tukipisteen kohdalta: höylän etu- ja takapäässä ja juuri kidan edessä. Kriittisin näistä on kidan etupuolella oleva alue, koska se määrää minkälaista lastua höylällä saa otettua. Jos kidan etupuoli on kuopalla, terää pitää työntää tarpeettoman ulos, jotta se ylettää puuhun. Kun terä osuu puuhun, terä "imaisee" höylänpohjan puuhun kiinni ja höylä haukkaa.

Koordinaattimittalaitteen puutteessa käytin vain sovitusväriä karhennetun lasilevyn päällä ja kuvasin pohjat. Tällä tavalla voidaan arvioida vain sitä, ovatko kriittiset kohdat höylästä kunnossa, ei sitä, kuinka paljon pohja on kiero. Tummensin höylien pohjat sovitusvärillä ja "höyläsin" kullakin höylällä kymmenen kertaa edestakaisin kuusisatasen hiomapaperin yli. Tällä tavalla sain kulutettua jokaisen höylän pohjasta samanlaisen kerroksen metallia (ja sovitusväriä) pois. Mitä tasaisemmin väri lähti, sen tasaisempi on pohja.

Puuhöyliä ei mitattu. Niitä ei juuri käytetä kulmauslaudan kanssa, ja jokainen puinen höylä on yksilö, jonka pohja elää jonkin verran kosteuden mukaan. Suoruus on tarkistettu silmämääräisesti tarkkuusviivoittimen kanssa, koska sovitusvärin saaminen pois pohjista olisi liian työlästä.

Höylän pohjan ja ainakin toisen kyljen suorakulmaisuus on tärkeää, jos höylää käyttää kulmauslaudan kanssa. Kulmauslaudalla voidaan oikaista puukappaleiden päädyt tasan 90 asteen kulmaan, ja jos höylän pohja ja kylki eivät ole suorassa kulmassa, myöskään laudan pää ei tule oikeaan kulmaan. Suorakulmaisuus mitattiin tarkkuuskulmamitalla ja tarkistamalla mahdollinen rako kulmamitan ja pohjan välissä rakotulkilla. Annettu mitta on siis poikkeama suorakulmaisuudesta höylänpohjan leveydellä. Tärkeämpi näistä mitoista on oikean kyljen ja pohjan kulma, koska kulmauslautaa käytettäessä höylää pidetään pääsääntöisesti oikealla kyljellään.

Pohjista mitattiin myös pinnankarheudet. Tämä ei varsinaisesti ole höylän toimintaan vaikuttava suure, mutta antaa kuvaa viimeistelyn tasosta ja pinnan sileydestä. Mittaustulos on laskettu kahden höylän pituus- ja kahden poikkisuuntaan mitatun karheusarvon keskiarvoina.

Anant A4

Kyljen ja pohjan suoruus heittää oikealta 0,2 ja vasemmalta puolelta 0,3 mm. Höylä ei siis sovellu kulmauslaudan kanssa käytettäväksi ilman työlästä oikaisua.

Pinnankarheuden keskiarvo Ra= 2,3 µm

Höylän pohja on vain nauhahiottu, ja se näkyy. Pohja on jonkin verran kiero, aivan kun sitä olisi jo käytetty. Käytetyn höylän pohjassa nimittäin näkyy samantyyppinen kuvio jossa höylän vasen etukulma ja oikea takakulma ovat koholla ja muu osa pohjaa vähän vajaa. Kidan etupuolella on melko tavalla vajaata, eli pohja ei ota kunnolla kiinni kidan etupuolelta.

Anant Kamal AA4

Oikeanpuoleinen kylki on tarkasti suorakulmainen, mutta vasemmalla puolella heitto on -0,15 mm. Höylää voi siis käyttää tarvittaessa kulmauslaudan kanssa, mutta vain toisella puolellaan.

Pinnankarheuden keskiarvo Ra= 0,4 µm

Parempi Anant on hiottu hiomalaikalla eikä vain nauhalla. Pohja on tasaisempi, mutta jostain syystä tämäkin pohja on jonkin verran kiero ja keskellä on kummallinen, viistosuuntainen harjanne. Kidan etupuolella on ikävä, pari milliä leveä alue, jossa höylänpohja ei ole aivan tasassa. Suoritus on jo paljon parempi kuin perus-Anantissa, mutta tuo vajaa alue saattaa aiheuttaa repeilyä höylätessä hankalia puita.

Clifton No. 4

Molemmat kyljet ovat suorakulmaiset, valo tuskin paistaa suorakulman ja höylänpohjan välistä.

Pinnankarheuden keskiarvo Ra= 0,3 µm

Höylän pohja on miltei tyylipuhtaasti hiottu: Kärki, kanta ja kidan etupuoli ovat puhtaat ja väleissä ei-kriittisillä alueilla näkyy vain vaalea sininen varjo.

HBS 7A/48D

Höylän etureuna on jonkin verran koholla siten että pohja ottaa kiinni viivoittimeen vasta jonkin verran ennen kiddan etureunaa. Höylä ei siis välttämättä revi, mutta se toimii kuten viisi senttiä lyhyempi höylä, koska pohjan etuosa ei ota höylättävään puuhun kiinni.

Japanilainen höylä, Hira kanna

Höylän pohja on täysin suora kidan etupuoliselta alueelta. Kidan takana pohja on hiukan irti mittaviivaimesta, kunnes koskee viivoittimeen taas höylän päässä. Kidan takana saakin olla "kevennys", eli höylän pohja on täysin hyväksyttävä. Japanilaisissa höylissä on tyypillisesti hyvin pienet kevennykset alueilla joiden ei kuulukaan osua höylättävään puuhun.

Kunz No.4

Kunzin molemmat kyljet ovat suorakulmaiset.

Pinnankarheuden keskiarvo Ra= 0,4 µm

Pohja on tyylipuhtaasti hiottu. Kärki, kanta ja kidan ympäristö ovat kauniin puhtaita ja muualla on aavistuksenomainen kevennys joka näkyy ohuena sinisenä harsona.

Lie-Nielsen No. 4

Lie-nielsenin oikea kylki oli mittauksen tarkkuudessa suora, mutta vasen kylki oli yllättäen 0,05 mm vinossa. Oikeankin kyljen kohdalla valo paistoi kulmamitan välistä, mutta väliin ei saanut rakotulkin 0,05 mm lehteä. Virhe on kuitenkin hyvin pieni, mutta hiukan yllättävä näin kalliissa höylässä. Virhe tosin on vasemmalla kyljellä, joka ei ole niin tärkeä.

Pinnankarheuden keskiarvo Ra= 0,4 µm

Pohja oli erittäin suora, sovitusväriä jäi vain aavistuksen verran pohjan takaosaan.

Mujinfang

Ensiarviossani kommentoin, että Mujinfangin pohja oli aavistuksen kiero, niin että etu- ja takaosa eivät olleet samassa linjassa. Kuulin, että tämä on tarkoituksellista itämaisissa höylissä, silityshöylän puupohja voidaan tehdä sellaiseksi että takaosa kohoaa jonkin 0,05 mm ylemmäs. Pohja siis ei ole täysin suora, mutta tämä on tarkoituksellista.

Record 04

Recordin oikea kylki on täysin suora, vasen on 0,05 mm vinossa.

Pinnankarheuden keskiarvo Ra= 0,8 µm

Recordin pohja oli melko hyvä, mutta se oli hiottu jonkin verran kuopalle. Päädyt ja reunat ottivat melko hyvin kiinni, mutta kidan etupuolella oli jonkin verran vajaata. Sovitusväriä jäi kuitenkin melko vähän, eli pohja oli loppuosaltaankin melko lähellä suoraa.

Stanley 12-004

Höylän oikea kylki oli 0,2 mm poissa suorasta kulmasta ja vasen kylki oli 0,1-0,2 mm vino mittauspaikasta riippuen.

Pinnankarheuden keskiarvo Ra= 3,1 µm

Höylän pohja on suorastaan rivo, selkeästi vertailun huonoin. Höylä kantaa vain aivan edestä ja aivan takaa ja muualta sovitusväri ei ole edes uhannut lähteä - pois lukien pari kohtaa jossa pohjan paksussa lakassa on ollut valumia. Etupäässä on selkeästi sormiin tuntuva hyppäys, joka näkyy kuvassakin. Höylän etu- ja takareunan varaan laitetun viivaimen ja pohjan väliin saa 0,05 mm lehden helposti ja 0,1 mm lehden vähän tunkemalla. Pohja on siis vähän vajaan kympin kuopalla. ja höyläyksen kannalta kaikkein pahimmalla tavalla.

Veritas #4

Vasen kylki on täydellisen suora ilman valonviiruakaan mitan välissä, mutta oikea sivu on hiukan poissa linjasta. Virhe on vähäinen, 0,05 mm rakotulkki menee juuri ja juuri väliin. Vähän vajaa viisi satasta on vielä hyväksyttävän rajoissa, mutta silti yllättävää arvohöylälle.

Pinnankarheuden keskiarvo Ra= 0,3 µm

Jos kylki olikin aavistuksen vinossa niin pohja oli ehdottomasti testin paras. Pohja oli niin sileä että kaikki väri hävisi, lukuun ottamatta terän takana olevaa teräkelkan pätkää, jonka kuuluukin olla hiukan pohjasta koholla.

Stanley Sweetheart

Stanleyn vasen kylki oli 0,05 mm vinossa, mutta oikea kylki oli testin huonoin, 0,3 mm. Kyljestä näki selvästi että höylää on käytetty kulmauslaudan kanssa, joten virhe on luonnollista kulumaa. Kylki pitäisi kuitenkin oikaista pohjan kanssa suoraan kulmaan jos höylää haluaisi käyttää kulmauslaudan kanssa.

Pinnankarheutta ei mitattu.

Pohjan kuviossa näkyy käytetyn höylän tyypillinen kuvio. Oikeakätinen puuseppä kääntää höylää höylätessään aavistuksen vasemmalle ja höylän pohjaan kuluu oikeasta etukulmasta vasempaan takakulmaan ulottuva jälki. Tämä on puuhöylissä joskus erityisen silmiinpistävää. Tämänkin höylän pohja hyötyisi oikaisusta.