Sihistin - Sihistykset

A I - Anonyymit Insinöörit

Pekka Huhta — Mon, 04 May 2009 21:00:00 +0000

Hei, mä oon Pekka ja mä oon insinööri. Mulla on oikeastaan ollut taipumus tähän insinööriyteen aika pitkään. Isä oli kätevä käsistään ja vaikka koko suku on muuten kohtuukäyttäviä humanisteja niin mä sitten kuitenkin repsahdin.

Jo ennen kouluikää mä olin aina isän työkalulaatikolla ja vuolin ensi kertaa sormeeni vähän sen jälkeen kun opin kävelemään. Purin kaikki mekaaniset esineet jotka eteen tuli ja aika monet sain takaisin kokoonkin.

No, koulussa tietysti otin kaikki teknisen työn tunnit mitä lukujärjestykseen sai ja ajattelin, että unelma-ammatti olis puukässän opettaja, oikea tekniikan ammattilainen. Tunneilla tein ensin omat työni pois ja sitten rakentelin parille kolmelle kaverille samanlaiset. Saivat, perkeleet, yleensä aina paremmat numerotkin vielä kun minä kun olin ensin harjoitellut omalla työlläni ja kavereiden kappaleet tietysti onnistui paremmin.

Lukioikään mennessä ei vielä ollut mielessä muuta kuin että tekniikkaa pitäis saada ja paljon. Ehkä mä olin enemmänkin vielä käsityöläinen silloin. Lukio meni ihan hyvin vaikka koko ajan tuli aina vaan rajumpia teknisiä kokeiluja vastaan. Kavereiden kanssa keiteltiin nitroglyseriiniä koulun kemianluokassa ja tärveltiin enemmän kalustoa kuin mitä olisi ollut koko vuoden luonnollinen poistuma.

No, lukion loppupuolella mä aloin olla jo tosi pahasti koukussa. Tekniikkaa oli pakko saada lisää ja lisää. Oli ihan pakko mennä TKK:lle opiskelemaan, mikään vähempi ei vaan riittänyt enää. Vaikka olin niin ihastunut käsityöläisyyteen niin nyt oli pakko ruveta tekemään hommia ihan teollisessa mittakaavassa. Aika monellehan opiskelu TKK:lla on pahan insinööriytymisen aikaa, mutta mulla oli tekniikkaan aivan hirveä intohimo. Luin valmistustekniikkaa ja puutekniikkaa, sorvit pyöri ja sahat lauloi niin että silmissä vilisi. Välillä tosin tuli vähän hiljaisempia ja humaanimpia jaksoja niin että mulla venyi opiskeluaika melkein yhdeksään vuoteen.

No, siinä opiskeluajan loppupuolella mä hurahdin ekoaatteeseen ja yritin päästä irti tosta raa'an tekniikan kurimuksesta johon olin joutunut. Pehmeämmät arvot alkoi kiinnostamaan ja ajattelin että jos mä oikein kovasti yrittäisin ja tekisin kaikkeni yltiöteknologisuuttani vastaan niin musta voisi tulla ihan oikea ituhippi. Aloin tutkijaksi TKK:lle ja olin pari vuotta projektipäällikkönä konepajojen ympäristöhallinnan kehitysprojektissa. Musta alkoi tulla jo aika humaani ja tekniikkaan tartti ottaa kantaa vain välillä mutta sitten tuli muutos elämäntilanteessa ja kaikki repesi taas.

Kyllähän te tiedätte miten siinä helposti käy. Projekti loppui ja mun oli pakko ottaa taas oikein kovan teknologian työpaikka ABB:llä. Raakaa metallia, tonneittain rautaa, kovia haasteita ja tuulinen paikka. Te ette voi kieltää etteikö tilanne olis ollu houkutteleva. Ja mä en vaan voinu vastustaa kiusausta.

Täällä mä nyt olen. Projektipäällikkönä ABB:llä. Rakennellaan suuria sähkömoottoreita laivateollisuuden tarpeisiin ja muillekin tarvitsijoille. Paineet on kovat ja elämä on helvettiä. Tekniikkaa tulee koko ajan lisää. Mun on pakko päästä tästä pian irti, muuten mä en varmaan koskaan pysty enää olemaan humaani edes vähän aikaa.

Suku on ottanut tän vähän raskaasti. Vanhemmat hyväksyy kyllä ihan, vaikka ne on humanisteja molemmat. Ne aina välillä vielä murisee, että "tänkin on taas suunnitellu joku insinööri" tai "tules ny insinööri tänne näyttään kuinka tää toimii". Mutta muuten ne on ottaneet tän ihan hyvin. Sukulaiset sen sijaan ei kestä ollenkaan suvun mustaa lammasta. Ne on tosiaan kaikki humanisteja ja niiden on tosi vaikea sulattaa insinööriä joukossaan. Rumat insinöörivitsit lentää koko ajan ja sukujuhlat menee yksiksi insinöörinpilkkajaisiksi. En mä sille mitään mahda että mulla ei vaan ole humaania ajattelutapaa niikuin niillä. Mun on pakko olla tällainen.

No, mä olen yrittänyt päästä pikkuhiljaa irti tästä kovan teknologian kierteestä mihin mä olen joutunut. Alan palata takaisin käsityöläisperinteeseen ja olen alkanut vieroittautua kovista arvoista jo lapsuudesta asti rakkaan puuveneenveiston avulla.

Tää on oikeastaan toinen addiktio josta mä en ole vielä uskaltanut kertoa. Veneet oli mukana ihan alusta asti. Pienenä tein veneitä kaikesta mikä kellui ja muutamasta sellaisestakin aineesta joka ei kellu. Jo alle kymmenvuotiaana olin melonut kaikilla mahdollisilla vekottimilla mökkijärvellä, mukaan lukien mummon 100 vuotta vanha yhdestä puusta koverrettu taikinatiinu. Kun muilla pojilla oli mopokuume niin mä hakusin optimistijollan. Pahimmillaan mä olin kolmen puuveneen loukussa, niin että addiktioksi se meni sekin. Mutta en mä sitä silti pidä yhtä pahana kuin tota tekniikkaa.

Puuveneiden tekeminen edustaa kuitenkin aika pehmeitä arvoja. Niitä ei voi tehdä teollisesti ja musta on vaan ihan hyvä vähän vieraantua näistä teräksen sävyttämistä työasioista. Mä olen ajatellut että jos joskus saisi tarpeeksi rahaa niin voisi veistättää itselleen ihan oman veneen ja muuttaa siihen sitten asumaan. Tai alkaa veistämään veneitä itse. Mutta enpä tiedä, mula taitaa olla silti niin paljon insinööriä veressä että ei siitä mitään tule kuitenkaan. Jotain nyt kumminkin tarvii yrittää.

Eikä se siihen ole jäänyt. Mitä pehmeempi teknologia on kyseessä, sen parempi. Jos jonkun homman pystyy tekemään käsin niin se tehdään käsin eikä koneella. Ja kaikenhan pystyy tekemään käsin. Jonain päivänä mä teen kaiken käsin käsityökaluilla jotka on tehty pelkillä käsityökaluilla. Niin että ei ole tarvinnu sähköä riivata yhtään vähää niiden töiden eteen. Ehkä sinä päivänä mä voin olla vähän humaani.

Niin että ei musta taida tulla kunnon humanistia ikinä, mutta mä yritän kuitenkin päästä irti tästä kauheesta teknologiahuumasta johon olen joutunut. Tää on koko elämän kestävä projekti. Mä vaan toivon, että voin viettää hyviä ja humaaneja päiviä yhden kerrallaan.

Joo, mä olin siis Pekka ja diplomi-insinööri. Heippa kaikille.

Pekka

Kaiutinprojekti

Pekka Huhta — Mon, 16 Feb 2009 22:00:00 +0000

Piti saada kaiuttimet siskolle. En luvannut niitä sille rakentaa, vaan lupasin että se saa tulla meille ne rakentamaan.

Kaveri vinkitti hyvästä ja yksinkertaisesta torvikaiuttimesta, tyyppi on saksalainen Buschorn MK1: http://www.speaker-online.de/bauen/bhorn.htm Kaiuttimessa ei ole mitään kummemmin monimutkaista, vain tuo koteloon sisään rakennettu torvi vaati hiukan tavallista enempi väliseiniä.

Tuossa oli Tangband W3-871S laajakaistaelementti Audiopartsilta ( http://www.audioparts.fi ). Elementti oli halpa, elementit ja takapaneelit kahteen kaiuttimeen jäivät kuuteenkymppiin. Kun varastossa oli vielä roskalavalta dyykattua tiikkivaneria ja edellisestä projektista yli jäänyttä mahonginsukuista lankkua, niin kaiuttimista tuli minusta pirun halvat.

Koko hommahan piti tietysti aloittaa logon kaivertamisella kaiuttimeen, ihan todisteeksi että Kaisa on tosiaan ne tehnyt. Tehtiin sen kanssa aikaisemmin hylly, ja sillä on ollut kova homma vakuutella kavereilleen että "ihan totta, oon ite ton tehnyt". Nyt varmistettiin kunnollinen alkuperämerkintä paikkaan, jossa sitä ei olisi voinut jälkikäteen kaivertaa. Possu on mun oma logo, jonka laitan tärkeisiin kalusteisiin ja kapineisiin.

Vaneri je etulevyt käytiin pilkkomassa Nikkariverstaalla, samassa paikassa ajettiin myös tuota sisäväliseinien 11 cm leveää vaneria pitkät suikaleet ja ne pätkittiin mittoihin kotona. Samanhan voisi tietysti tehdä tilaamalla minkä hyvänsä Puukeskuksen tai vastaavan sahauspalvelusta nuo palat valmiiksi mittaan silputtuna.

Palat pilputtiin osaluettelon mukaan. Pikkuisen haastetta tuotti se että vaneri oli 11,5 mm ja osaluettelo vaati 13 mm levyä. Jos muutat levyn paksuutta niin piirrä mitat kokonaan uusiksi ja tee uusi osaluettelo, tässä nimittäin oli jonkun verran säätöä että sai nuo piirustuksen mitat toteutumaan. Osat liimattiin ensin toisiinsa niin että saatiin helposti liimattavia kokonaisuuksia, sitten levyjen paikka piirrettiin sivulevyyn ja vedettiin liimalla ja puristimilla kiinni. Sisäkurveihin laitoin akryylimassaa vähän pyöristämään nurkkia. Valmis torvi on melkoisen näköinen hässäkkä.

Seuraavaksi liimattiin toinen kylki paikalleen. Kuvasta tarkkaan katsomalla huomaa että yläreunassa on alkuperäistä rakennetta vähän modattu: nurkkiin tuli listat piilottamaan vanerin reunoja ja näkymättömissä on vielä tuplakatto, jonka ansiosta sain elementin nätimmin ja symmetrisemmin etulevyyn. Alkupewräisessä rakenteessa elementti tulee typerän näköisesti melkein etulevyn ylälaitaan, nyt tiputin sitä n. 15 mm alemmas niin että ylhäältä on sama matka elementin keskelle kuin kummalta vain sivulta.

Kun kaiutin oli läjässä, höylättiin etulevyt mahonginsukuisesta tiama-lankusta, porattiin niihin elementin reikä ja upotus ja liimattiin paikalleen. Viimeiseksi sitten höylättiin reunasta ylimääräiset pois ja vedettiin siisti 3 mm viiste etulevyn ja yläosan nurkkiin. Pienen hionnan jälkeen pöntöt olivat puuvalmiina.

Pintakäsittelyyn meni vähän vajaa tunti. Ensin pintaan vedettiin kolme kerrosta pellavaöljyä jonka annettiin imeytyä n. 10 min. Sen jälkeen liika kuivattiin pois ja pintaan vedettiin kaksi ohutta kerrosta Hempelin mahonginväristä liuotinpetsiä. Petsiä seurasi samantien tullolla levitetty ohut sellakka. Seuraavaan sellakkakerrokseen laitettiin hohkakivijauhetta hiukan siten että sellakkatulloa töpötettiin paperin päälle ripotellussa hohkakivijauheessa ja hierottiin pintaan. Tämä kerros täytti puun huokoset niin että pinnasta tuli tasainen. Noin kymmenen minuutin kuivumisen jälkeen pinta hiottiin hyvin kevyesti Abranetillä ja vedettiin viimeinen kerros ohutta sellakkaa. Viimeiseksi pintaan hangattiin mehiläisvahapohjaista itse keiteltyä huonekaluvahaa teräsvillalla hankaamalla. vain vahan kiillotus jäi seuraavalle päivälle, muuten pöntöt tulivat nopeasti valmiiksi.

Sen jälkeen oli enää elementtien ja takapanelien juottaminen ja kiinnitys. Jokseenkin low-tekkiä, suora piuha panelista elementtiin ilman mitään elektroniikkaa.

Valmiit kaiuttimet verstaalla. Pönttöjä tehtiin viisi iltapäivää, yhteensä ehkä reilu kymmenkunta tuntia.

Kaiuttimissa on yllättävän nätti ääni noin pieniksi pöntöiksi. Mitään massiivista bassoa niistä ei tietysti irtoa, mutta kerrostalokaiuttimiksi vähintäänkin riittävät.

Pekka

Kaikenlaista rahastusta

Pekka Huhta — Sat, 19 Jan 2008 22:00:00 +0000

Pännii kun vanhan talon ostaja alkaa nillittämään talon "vioista" eli vanhan talon ominaisuuksista. Asia on tietty toinen jos edellinen omistaja on tahallaan piilottanut virheitä tai herennyt muuten vedättämään, mutta suuri osa näistä edellisen omistajan oikeuteen haastajista on hysteeristä ymmärtämätöntä "no voi kamala kun me ei osata asua täällä, maksaisko joku meille jotain"-ininää. Ei kaikki tietenkään voi olla vanhojen talojen asiantuntijoita heti kun on sisään muuttanut, mutta herra nähköön jos joka vastoinkäymisen ensireaktio on ruveta ruinaamaan myyjältä rahaa, niin jo on maailma mallillaan. Viu viu.

"Kuulkaas välittäjä! Soitan teille nyt sen vuoksi että tämä ostamamme talo on aivan täysin viallinen.

Nimittäin näytössä täällä oli ihan puhtaat lattiat, mutta nyt melkein vuoden täällä asuttuamme olemme huomanneet että lattialla on kuraa. Tiedän kyllä että ostimme vanhan talon, mutta minusta edes vanhan talon lattialla ei pitäisi olla kuraa. Toivoisimme että lähettäisitte myyjän laskuun tänne huoltomiehen poistamaan kuran ja huoltamaan lattian. Ainakin edellisessä vuokra-asunnossamme huoltomies tuli aina paikalle kun pyysimme ja minusta jos on varaa asua omakotitalossa niin näissä ei saisi olla ainakaan yhtään huonompi palvelu. Mitä todennäköisimmin kura johtuu edellisen omistajan laiminlyönneistä, ainakin meidän mielstämme.

Epäilen että kura on tullut ulkoa. Se onkin toinen asia josta minun piti huomauttaa. Siellä ulkona nimittäin kasvaa kaikenlaista vihreää röhnää joka ei kuulu sinne. Maaliskuussa kun ostimme talon täällä oli aivan siistin valkoista ja hygieenistä, mutta heti kun lumi suli huomasimme että piha oli aivan epäjärjestyksessä. Ensinnäkin tuolta vihreältä tasaiselta pinnalta nousi eri värisiä vihanneksia heti kun lumi vähän suli. Eri värisiä, kuvitelkaa. Jos nyt tällaista kasvustoa pitää sietää, niin niiden olisi edes syytä kasvaa samanvärisinä ja mielellään suorissa riveissä. Ja sitten ne kauheat eläimet söi ne vihannekset. Niillä pedoilla oli kauhean pitkät korvatkin ja siellä ne istui meidän pihalla ja söi. Ei edes ulos uskallettu mennä kolmeen päivään kun siellä oli niitä petoja.

Nämä kevätkasvustot eivät suinkaan olleet pienin vaiva. Edellinen omistaja oli jättänyt tontille hirveän määrän multakasoja, joista taas kasvoi eri värisiä kukkia. Ihan niinkuin ne multakasat olisi tahallaan laitettu sinne pihalle tahallaan juuri ikkunoiden alle ja kulkuväylien viereen niin että niitä oli pakko katsella koko ajan. Jaksoimme sietää tätä epäjärjestystä muutaman kuukauden koska kolmevuotiaan tyttäremme mielestä ne eriväriset jutut niissä multakasoissa olivat kauniita, mutta sitten hän söi yhden semmoisen lehden ja luulemme että hän olisi tullut kammottavan sairaaksi jos emme olisi heti oksennuttaneet lasta ja vieneet häntä terveyskeskukseen. Miten joku omistaja voi olla niin vastuuton että jättää tällaisia myrkkypesiä tontilleen lojumaan?

Nyt syksyllä on tullut vieläkin suurempi ongelma. Tuolla ulkona on sellaisia suuria, melkein talon korkuisia kasveja, jotka likastavat koko pihan. Niistä tippuu selllaisia vihreitä juttuja joka paikkaan ja kaikkialla on ihan kamalan epäsiistiä. Ja ne vihreät jutut ei enää ole edes vihreitä vaan osa niistä on muuttunut keltaisiksi ja punaisiksi ja epäilemme nyt että ne eivät edes ole kovin hyvälaatuisia kun niissä ei värit pysy. Onkohan meitä nyt tässäkin petetty?

Niin että kyllä meidän nyt pitää vaatia niiltä edellisiltä korvauksia. Sieltä ulkoa tulee niin kamalasti sitä kuraa ja siellä on niitä myrkkykasveja ja huonolaatuisia vihreitä juttuja jotka ei enää edes ole vihreitä niin että kyllä meidän nyt pitää varmasti asvaltoida tämä koko piha myyjän laskuun taikka haastetaan se justiinsa oikeuteen. Siellä meidän edellisessä Matinkylän aravatalossa oli niin aistikkaasti asvaltoitu piha että sitä oli ihan ilo katsoa, eikä mitään tällaisia ihme multakasoja ja huonolaatuisia vihreitä juttuja jotka ei edes ole vihreitä.

Niin että kyllähän se nyt varmasti asvaltoidaan kunnolla, ja vesieristeiden kanssa?"

Pekka

Kuinka jaksaa remonttia?

Pekka Huhta — Sun, 13 Jan 2008 15:43:01 +0000

Kirjoitin joskus ylös asioita joita olen itse remonttia tehdessa oppinut, usein kantapään kautta. En itsekään ole oppinut omia voimiani tarkkaan mittaamaan, mutta pikkuhiljaa tässä on kaikenlaisia remontteja tehdessä vuosien varrella viisastunut. Jos jotain pitäisi kiteyttää, niin muutamia ajatuksia alkuun. Tämä siis sillä oletuksella että talossa asutaan ja rempataan yhtä aikaa:

1) Tee vain yhtä asiaa kerrallaan. Vaikka voisi olla kätsää repiä kaikkien huoneiden tapetit tai muovimatot kerralla, niin muista että vartin repiminen voi vaatia kolmen viikon (tai monen kuukauden) paikkaamisen. Ota työn alle enintään huone kerrallaan, kyllä niitä asioita sitten purkaa sukkelasti viereisessäkin huoneessa. Rajaa remontti tarvittaessa vaikka katon ja lattian väliin pingoitetulla muovilla tai muulla jos työstä tuleva pöly ja törky uhkaa levitä ympäri kämppää, tai jos samassa huoneessa pitää elää toisessa nurkassa.

2) Älä aloita uutta ennen kun vanha on valmis. Viimeistele aina se ensimmäinen paikka ennen kun aloitat toisen. Älä kuvittele että "mä maalaan sitten noi kaikki alakerran lattialistat kerralla" vaan tee huone kerrallaan. Muuten puolet listoista on kuitenkin hukassa tai rikki sitten kun "muistat" ensi vuonna ruveta niitä listoja laittamaan. Palkitse itsesi tauolla aina kahden homman välissä. Sitäpaitsi jos remontti on riittävän rajattu, niin sinne voi laittaa ovet kiinni ja unohtaa koko homman pariksi viikoksi kesken työn.

3) Järjestä itsellesi pysyvä työtila ja varasto. Tämä on se paikka, johon työkalut ja maalipurkit tuodaan kun työ on tehty. Hanki niin paljon hyllyjä ja säilytystilaa, että asiat voi laittaa järjestykseen. Älä anna paikan ryönääntyä täyteen sekalaisia kasoja ja muovikasseja, vaan pidä kaikki esillä ja näytillä. Huonolla työmaalla työkalujen ja tarvikkeiden etsimiseen menee 70% ajasta (oikeesti) ja 90% käytettävissä olevasta kärsivällisyydestä. Ja rahatappioitakin syntyy kun kaikki on yhdessä kasassa sekaisin ja sotkussa.

4) Apropos työkalut: Kerää työkalut työmaallakin pakkiin jokaisen isomman työvaiheen jälkeen, vaikka tietäisit tarvitsevasi niitä parin tunnin päästä jossain seuraavassa hommassa. Tuntuu ehkä turhalta työltä, mutta kapineiden etsiskely limaisten tapetinsuikaleiden, naulaisten jalkalistojen, maalarinteippikääröjen ja maalisten suojapaperien joukosta on vielä turhempaa ja vie enempi aikaa. Sitäpaitsi nekin työkalut jotka enää ylipäänsä löytyy on työmaalla lojuessaan maalissa, mönjässä, sementissä, paskassa ja rikki.

5) Siivoa säännöllisesti. Kerää tavarat joka päivä ennen kun tulee ihan kamala väsy, eli aloita siivoaminen varttia ennen kun lopettaisit työt. Siivoa myös jokaisen työvaiheen jälkeen niin että työmaalla ei ole levällään kaikkea mahdollista joka työvaiheesta. Paitsi että romujen potkiminen ja siirtely vie loputtomasti energiaa, se tulee myös kalliiksi kun joka välissä särkyy jotain. Potuttaa ostaa uudet listat koko huoneeseen jos se puolen metrin pätkä oven vierestä sattuu puuttumaan tai olemaan ihan korjaamattomasti rikki.

6) Pidä huoli siitä että kotona on aina joku paikka johon pääsee karkuun remonttia. Oli se sitten ensimmäinen jo rempattu huone tai viimeinen vielä alkuperäinen, niin pidä huoli että jossain talossa on kokonaan remontilta rauhoitettu paikka jossa ei ole asennusta odottavia kalusteita, pahvilaatikkokasoja, remonttiryönää tai muutakaan tavallista elämää häiritseviä juttuja. Parhaassa tapauksessa tämmöinen paikka on makkari tai olkkari. Olkoon nyt vaikka vessa, mutta ihminen tarvitsee paikan jossa voi vetää pitkäkseen ja olla katsomatta remppaa silloin kun tekemättömät alkaa vilistä silmissä.

7) Siedä keskeneräisyyttä. Meillä on kylpyhuoneena toiminut vaneriseinäinen ihan itte omista päreistä laadittu "suihkukaappi" neljä vuotta ja sitä on siedetty siksi että on tiedetty että se kylppäri tulee joskus tehtyä. En olisi itsekään uskonut että siihen menee näin kauan, mutta jollain sitä on kuitenkin jaksanut. Sitäpaitsi suunnitelmat yleensä paranevat ajan myötä, kerralla suunniteltu ja kokoon rykäisty ei ole ollenkaan niin oma kuin monta vuotta mietitty ja haaveiltu.

8 ) Anna itsellesi anteeksi. Älä soimaa itseäsi aikataulujen, budjetin tai hermojen pettämisestä. Älä ole liian ankara. Jokaisella on varmasti sellainen olo että perhana, noi kaikki muut tekee niin paljon enempi ja osaa ja ei tästä tuu ikinä valmista. Hemmetti, jos sen laskee ankarasti niin me ei olla saatu valmiiksi kuin kaksi huonetta neljässä vuodessa. Ja sitten jos laskee vähän tarkemmin niin onhan siellä nyt vähän laitettu sellua vintille ja korjattu oikeestaan aika paljon ikkunoita ja viemäröinnit on uusittu ja iso osa putkista ja huonekaluja on rakennettu paljon ja niin, tulihan ne uunitkin muurautettua... Tässäkin huomaa että ihminen laskee saavutuksiinsa vain valmiiksi tehdyt, ei isojakaan hommia jotka eivät ole loppuun asti valmiita. Tee siis asia kerrallaan valmiiksi, niin se tuntuukin enemmältä.

9) Tee muita tärkeitä asioita välissä. Ei ole mikään synti pitää puoli vuotta paussia. Itse puuhastelin verstaalla ihan joutavia nelisen kuukautta puolen vuoden keittiöremontin jälkeen. Elämä ei ole pelkkää remonttia. Jätä työmaa johonkin sopivaan vaiheeseen, siivoa paikat ja elä välillä jos alkaa liiaksi ahdistaa.

10) Muista yhdessäolo, läheisyys, se toinen ihminen siinä vieressä. On aivan liian helppoa olla työmaalla kahdestaan yksin. Toinen huutaa perkelettä kellarissa ja toinen sähisee saatanaa vinttiä maalatessa. Illalla ollaan oltu leikisti "yhdessä" työmaalla koko ilta ja silti toinen on nähty vain pariin kertaan rappusissa tai sille on huudettu väärin tehdyistä hommista tai hukatuista tavaroista tai muuten vaan pahasta olosta. Joskus voi olla jopa niin että yhdessä tehden asiaan voi mennä pidemmästi aikaa kuin erikseen, mutta on silti tärkeää että se on tehty yhdessä.

Ja miesten on syytä muistaa että pelkät munat ei vielä ole tae siitä että itse osaa homman; jos tapetointi menee ekan kerran pieleen, niin se ei yleensä ole vaimon vika. Parempi lähteä sillä oletuksella liikkeelle että molemmat osaa uudessa hommassa yhtä vähän ja se opetellaan sitten yhdessä. Ja myönnetään puolin ja toisin jos se nyt ei mennyt ihan niinkuin on esitteessä luvattu. Vihatkaa vaikka sitten yhdessä maailmaa kun maalipurkki kaatuu, se on kuitenkin parempi kuin että vihaisitte toisianne.

Meillä on mennyt neljä vuotta ja valmiina ei ole oikeastaan kun vasta kaksi huonetta. Olkkari tehtiin ennen muuttoa, ihan sen takia että ajateltiin että talossa pitää olla se yksi huone. Siellä olisi voinut tarvittaessa elää niinkuin yksiössä vaikka muu talo olisi paljastanut isompia yllätyksiä. Toinen valmis huone oli keittiö ja nyt kolmantena on tulossa kylpyhuone. Aina välillä ahdistaa, mutta sitten pidetään paussi ja vuoleskellaan sihistimiä verstaalla.

Me ei olla enää oikein hirveitä riitoja saatu tästä hommasta aikaan, ehkä me riideltiin riittävästi vuosien puuveneprojektien aikana. Niiden etenemisestä ja kriiseistä tänkin tahdin oikeastaan todellisuudessa oppi. Tärkeintä on opetella kuuntelemaan itteä ja sitä toista kanssa.

Terveisin,

N!bong Bubunga
Dipl. Poppamies
Kyökkipsykologian dosentti

Vaahtoa suupielistä, eli miksi muka korjata vanhaa

Pekka Huhta — Mon, 26 Nov 2007 19:33:11 +0000

Mikä rakentamisessa on tärkeää? Miksi nykyihminen pitää uutta parempana kuin vanhaa, minne ovat menneet vanhat huonekalut ja rakentamisen ymmärrys ja ennen kaikkea, mitä se muille kuuluu mitä mä mun tontilla teen?

Miksi?

Mikä itu on vanhoissa materiaaleissa tai mikä on ”vanhan talon henki? Miksi ylipäänsä vaivautua pohtimaan vanhojen materiaalien käyttöä, kun kaupasta saa helposti ja halvalla uusia moderneja standardiratkaisuja nopeasti? Voiko tosiaan olla ettei ihminen ole oppinut mitään 50-luvulta lähtien,? Eikö uusi ole muka parempi?

Vanhojen materiaalien paremmuudesta voidaan esittää muutamia perusväittämiä, joihin – ainakin osaan – sisältyy myös paljon tunteenomaista ajattelua. En edes yritä esittää, että ”perinteinen” tai perinteisesti toteutettu ratkaisu olisi aina ja absoluuttisesti ainoa oikea tai edes paras. Sen sijaan yritän perustella sen, miksi perinteiset, yksinkertaiset ratkaisut ovat yleensä hyviä, pitkän päälle edullisia ja turvallisia. Ja erityisesti soveltuvat vanhoihin taloihin ja toimivat hyvin yhdessä vanhojen materiaalien kanssa.

Mitä vanhan talon kunnostamisessa ylipäänsä ajetaan takaa? Oma ajatteluni lähtee liikkeelle yksinkertaisuudesta: rakenteiden yksinkertaisuudesta, materiaalien yksinkertaisuudesta ja mahdollisimman matalasta jalostusasteesta. Pellavaöljymaalin tekemiseen ei tarvita kuin pellavaöljyä ja vähän pigmenttiä, eikä pellavaöljynkään saamiseksi tarvita kuin pellavansiemeniä, prässi ja kattila vernissan keittoon. Modernin maalin tekemiseen tarvitaan teollisuuslaitos. Lautalattian saisi periaatteessa sahattua ja höylättyä vaikka käsin, mutta laminaatti edellyttää prässejä, puristimia, liimoja, filmiprinttejä ja jälkikäsittelyjä jotta päästään samaan kuvioon kuin mikä lautalattiassa on luonnostaan.. Esimerkkejä on lukemattomia, mutta perusajatus takana on, että mitä vähemmän raaka-ainetta on jalostettu (niin kuin ennen tapahtui) sitä lähempänä ollaan alkuperäistä ajatusta.

Vanhat materiaalit ovat myös olleet 50-luvulle asti aina huollettavissa. Vasta kovalevylle maalatut kaakelijäljitelmät ja ”paneloinnit” ovat ensimmäisiä materiaaleja jotka rikkovat tämän kaavan. Samalla ne ovat myös ensimmäisiä teollisia jäljitelmiä aidoista materiaaleista.

Tyypillistä suurelle osalle myöhemmin tulleista jäljitelmämateriaaleista on ollut, että niitä on mainostettu ensinnä edullisempina ja toisekseen kestävämpinä tai huoltovapaampina kuin alkuperäistä. Ohut kulutuspinta pinnassa on joko suojannut halpaa pohjamateriaalia huonosti tai sitten liiankin hyvin, jolloin pinta kyllä kestää, mutta alla oleva materiaali ei.

Rintamamiestalojen osalta on vaikea välttyä kokonaan keskustelulta siitä että mikä on aitoa ja mikä on jäljitelmää, koska tietyllä tavalla ensimmäiset edulliset ja muodikkaat ”kansanmateriaalit” kuuluivat jo materiaalikirjoon 40- sodanjälkeisistä ajasta lähtien. On siis vaikeaa kieltää käyttämästä vaikka nyt halpaa kovalevylle printattua panelijäljitelmäkuviota vessassa joka on alunperin päällystetty kovalevylle maalatulla kaakelikuviolla. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin sellainen saattaa ajatuksellisesti sopia siihen vessaan paremmin kuin seinien laatoittaminen tai jokin muu tyypillinen nykyajan ratkaisu. Ero jäljitelmän, jäljittelyn ja mukaelman välillä on pieni. Joskus jäljitelmä voi sopia vanhan kaveriksi paremmin siinä missä perinpohjaisesti uusilla laadukkaillakin materiaaleilla tehty olisi jopa ylikorjaamista.

Materiaalien kestoikä ja säilyminen erilaissa olosuhteissa

Perinteisiin materiaaleihin kuuluu huollettavuuden ja aitouden lisäksi monikäyttöisyys ja kyky sietää erilaisia olosuhteita. On pelottavaa kuinka paljon nykyisin rakennetaan taloja joiden koko olemassaolo perustuu tekniikkaan: siihen että ohut höyrynsuojamuovi pysyy ehjänä, että ilmastointi jaksaa pitää alipaineen talossa, että lämmitys on päällä koko talon elinkaaren ajan, että salaojakaivon tai viemärin poistopumppu toimii aina, että katolla kattopellin satojen kiinnitysruuvien jokainen tiiviste pitää täydellisesti vettä. Aika haaste?

Perinteinen rakentaminen ei tärväänny siitä että talo on kylmillään, kunhan putket eivät pääse jäätymään halki. Yleisesti ottaen rakentamien ei missään vaiheessa ole lähtenyt liikkeelle sokeasta uskosta siihen että jokin kemikaali, tiiviste, laite tai järjestelmä toimii. Perinteinen rakentaminen on ennemminkin lähtenyt liikkeelle siitä että aika syö ja kaikki happanee ajallaan.

Talon elinkaari pitäisi laskea ennemmin noin sadassa vuodessa kuin muutamassa kymmenessä. Tähän aikaan kuuluu väistämättä talon väärinkäyttöä, ehkä olosuhteiden muutoksista johtuvaa asumattomuutta ja varmasti jonkinasteista huoltamattomuutta. Materiaaleja ei koskaan saisi laskea sen mukaan, että ne toimivat oikein vain täysin optimaalisissa olosuhteissa vaan sen mukaan että talon elinkaaren aikana vahinkojen tai laiminlyöntien mahdollisuus on todennäköistä tai lähes varmaa

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi perinteiset puuikkunat ja verrataan niitä uusiin. Vanhoissa ikkunoissa oli kynte jossa on lasi, sen päällä oli pohjakitti, sitten lasi (lasitusnauloilla varmistettuna) ja sitten pintakitti hyvin maalattuna. Uusissa ikkunoissa on maalattu puu, jonka sisäpuolelle ajettuun huullokseen lasi on liimattu tiivistemassalla.

No, vanhassa ikkunassa ensin petti maali. Sen johdosta kitti alkoi pikkuhiljaa murentua. Vielä kun kitti on murentunut aika loppuun asti, lasia pitkin valuva vesi juoksee kyntteeseen ja sitä pitkin alas, mutta ei koskaan jää seisomaan mihinkään eikä pääse sisälle asti. Lasin alla oleva pohjakitti on vielä ainakin joiltain osin paikallaan ja vaikka kaikki kitti olisi rapissut pois, niin lasi roikkuu mukana lasitusnauloilla. Ja tällaisesta ikkunasta on vielä kunnostettavissa – mahdollisesti vähän puuta vaihtaen –hyvät, tiiviit ja käyttökelpoiset ikkunat.

Entäpä uusi ikkuna? Lasi on liimattu pokan sisäpuolelle tehtyyn kyntteeseen. Ainoa asia joka estää lasia pitkin valuvaa vettä vuotamasta lasin ja puun välistä sisälle ja rakenteisiin on silikonimassa jolla lasi on liimattu kiinni. Kun se pettää, niin lasia pitkin valua vesi vuotaa suoraan ikkunan ja puun väliin, hyvään ”taskuun” joka pysyy koko ajan märkänä, niin että puulla ei ole edes teoriassa mahdollisuutta kestää. Mitä sanoo ikkunan tekijä? No tietysti: ”kuule kyllä nämä nykyiset massat kestää niin hyvin että sitä on ihmisten vaikea uskoa”. Kyllä vain. Ainaskin sata vuotta.

Vaikka tiiviste olisi kuinka hyvä, se pettää aikanaan. Suuressa osassa moderneja rakenteita ei ole minkäänlaista sisäänrakennettua, rakenteellista suojausta vaan suojaus perustuu vain maalin tai massan pitävyyteen.

Itse tekeminen vai valmiin hankinta, uusi vai vanha?

Suomalaiseen perinteeseen hiipi jo varhain ajatus, että itse tehty kangas on vain tämmöstä, ja sen paremman puvun pitää olla vapriikinverkaa. Itse on tehty niin paljon että tehtyä on pidetty halpana, halpa-arvoisena ja monin paikoin ihan häpeän aiheenakin. Sama koskee vanhaa: huonokin uusi on usein suomalaisen mielessä parempi kuin vanha ja kulunut, köyhyydestä muistuttava esine.

Monin paikoin nykyajattelussa kaikuu sodanjälkeisten aikojen pula ja sen jälkeen 60- luvulta alkanut elintason nopea nousu, maaltamuutto ja maastamuutto. Kun elintaso noihin aikoihin nousi huimaksi aikaisempaan verrattuna, uudessa kaupunkiasunnossa oltiin mieluummin ilman huonekaluja kuin tuotiin mukana vanhasta köyhyydestä muistuttavia esineitä ja asioita. Samalla tavoin toimivat täällä lomailevien ruotsiin muuttaneiden esimerkki: kukapa ei olisi ajanut Mosseaan navetan taakse piiloon kun pihaan ajettiin uudella Volvolla.

60- ja 70-luvuilta on suuri määrä erilaisia kirjojen ja lehtien neuvoja siitä kuinka hienosti vanhasta ja ummehtuneen näköisestäkin vanhanaikaisesta kalusteesta saa ihan mukiinmenevän, kun sahaa siitä silmiinpistävimmät vanhanaikaiset koristeet pois ja maalaa sen iloisen värisellä Miranolilla pirteäksi.

Tänä aikakautena on tapahtunut valtava katkos oman historian, kulttuurin ja perinteen arvostuksessa. Samalla tavoin kun köyhyyttä ja vanhaa on haluttu piilottaa esineistössä ja huonekaluissa, sitä on pyritty piilottamaan rakennuskannassa. On vanha hokema siitä että mitä ryssä ei Helsingistä saanut sodan aikaan pommitettua, se viimeisteltiin ihan itse 60-luvulla. Sen jatkeena muukin rakennuskanta on muuttunut. Kun kaikilla kaupunkilaisilla on ollut hienot, sileät seinät, katot ja lattiat elementtitaloissaan, myös vanhempaan rakennuskantaan on haluttu samaa ilmettä. Seinät on levytetty maalatulla lastulevyllä tai vähintäänkin revitty pinkopahvit ja tapetoitu uudelleen levyjen päälle. Lattioihin on lirautettu kipsitasoite tai hakattu kovalevyt pintaan ja vedetty lautalattian päälle linoleum- tai muovimatto.

Kaiken päälle elementtitalojen matalat huoneet ja öljykriisi tulivat yhtä aikaa, jolloin korkeiden salien kattoja laskettiin standardikorkeuteen ja levytettiin päältä. Matala tila tuntui yhtäkkiä hienolta, kun kaupunkiasunnoissakin katot olivat tukkaa viistävän alhaalla. Ja samalla muodonmuutos ”vanhanaikaisesta” ja koristeellisesta vanhasta yhteismitalliseen matalaan ja sileään uuteen oli valmis.

Paluu tästä uudesta alkuperäiseen ei ole aina yksiselitteinen. Kaiken 60- ja 70-lukulaisen repiminen olisi aivan samanlaista hävittämistä kuin mitä tuona aikana harrastettiin, Vaikka näiden aikojen jäljiltä säilytettävä on vähissä, jotain kaikuja voisi ihan hyvin siltikin jättää. Meillä esimerkiksi alakerran pintamateriaalit on palautettu samantyyppisiksi (ei tosin samanlaisiksi) kuin talossa alunperin on ollut, mutta yläkerrassa 60-luvun jäänteet ovat saaneet jäädä, ja saavat jäädä edelleenkin kun taloa kunnostetaan. Talon historiaa ei pidä pyyhkiä pois eikä hävittää: satavuotiaita taloja ei saa uutena. Myös 60-lukua ja sen hävitysvimmaa voi sietää ja säilyttää; sen hävittäminen ”vanhanaikaisena” on aivan yhtäläistä tärvelemistä kuin alkuperäinen 60-luvun hävitystyö. Jos kyseessä ei ole rakennusvirhe tai vaarallinen rakenne, niin osia myös tästä ajasta voi hyvin ajatella säilyttävänsä. 2030-luvulla se voi hyvin olla jälleen ihastelun aihe. Ei ehkä kaikkea – mutta eipä kaikesta ole kaikkea koskaan säästetty.

Vahoihin materiaaleihin ja hyvään rakentamiseen liittyy keskeisesti ja parhaimmillaan käsityön – jonkun tekemän käsityön – leima. Se ei tarkoita sitä että jokaisen pitää sännätä metsään kaatamaan tarvepuita ensi talven keittiöremonttia varten eikä edes sitä että jokaisen pitäisi pinkopahvittaa ja tapetoida seinänsä ihanitte. Vanha talo ei ole sen huonompi eivätkä talon omistajat sen kelvottomampia vaikka kaikki ei olekaan ihan itte omista päreistä laadittua. Vaikka jälleenrakennusajan taloissa olikin tyypillistä oma hartiapankkirakentaminen ja kaiken tekeminen itse, aikaisempien aikojen rakentamisessa oli hyvin yleistä – ja jopa toivottavaa – että vaikeimmat työt teki alan ammattilainen.

Vaikka jokaisella ihmisellä oli tietty sisäsyntyinen ja tekemällä opittu kosketus siihen miten erilaisia asioita tehdään, niin omat rajat ymmärrettiin hyvin ja ammattilaisen työtä kunnioitettiin. Vaikkapa nyt ikkunoiden tai ovien tekeminen oli selkeästi ammattimiehen työtä ja nykyisin niinkin arkinen asia kuin (öljy)maalaus oli vain ammattimiehelle pyhitettyä homma. Maalien osalta tehdasmaalit ovat muuttaneet paljon ja tehneet maalaamisesta helppoa, mutta kenenkään ei pidä kokea huonoa omaatuntoa siitä että vaikkapa ikkunoiden kunnostus tai niihin mahdollisesti liittyvät puuyöt tuntuisivat ylivoimaisilta. Kaikki on opittavissa: ikkunapuuseppä ei ole yhtään ihmistä kummempi olento, ainoa ero on harjoituksen määrässä. Kohtuukuntoiset ikkunat saa korjattua hyvin perustiedolla. Puutyön perusasiat osaava ihminen oppii tekemään aika happamistakin pokista hyvät ikkunat. Mutta silti kaiken yli: erityisesti ikkunatyöt ja muut suurempaa osaamista edellyttävät hommat ovat usein sellaisia että nykykonttoristi saattaa helposti tuhrata enemmän aikaa harjoitteluun ja koekappaleiden tekemiseen kuin mitä menisi rahan tienaamiseen ammattilaiselle.

Mitä enemmän teen itse ja opin, sitä myötä opin myös arvostamaan ihmisiä jotka aidosti osaavat tehdä asioita käsillään. Viiden vuoden taukoamattoman puuveneiden kunnostuksen jälkeen tuntui houkuttelevalta ruveta kunnostamaan taloja. Arvelin, että vaikka talonkin pitää pitää vettä, niin ei sen sentään kellua tarvitse. Ylpeys kostautui ensimmäistä reilu kaksi metriä korkeaa ikkunanpokaa kunnostaessa ja nurkkaliitoksia käsin sovittaessa. Kun kuuden lehden sormiliitos alanurkassa oli puoli milliä vinossa, ikkuna oli yläreunastaan jo monta senttiä kierollaan. Vaikka arvelin että veneen kylkilaudan sauman nyt saa pitämään aika vähällä höyläämisellä, niin ei sekään taito tuottanut edes kelvollisia pokapuita, hyvistä nyt puhumattakaan.

En missään tapauksessa yritä pelotella ihmisiä tekemisen vaikeudella, mutta samalla on ihan hyvä muistuttaa että oikeita ammattilaisia on, ja teettämällä jonkun työn ammattilaisella omaa aikaa voi riittää jonkun toisen työn tekemiseen paremmin tai useampien töiden valmiiksi saamiseen. Ja toiselta puolelta katsoen itse tehty työ on usein valtavan palkitsevaa ja saa kodin tuntumaan ihan toisella tavalla kodilta.

Parasta mitä toivon kirjoituksillani saavani aikaan on se että ihmiset opettelevat uusia asioita, löytävät käsillä tekemisen vastapainon nykyelämän kiireelle. Jos on aikaa ja kärsivällisyyttä opetella uusia (vanhoja) taitoja niin usein huomaa että niistä tulee tehdessä hyvä mieli siinä missä saman asian tekeminen modernein, rationaalisin menetelmin on vain työtä. Mutta siltikään ketään ei saa syyllistää homman tekemisestä toisin. Saman työn voi teettää. Ei pidä pilata perhettä eikä omaa mielenrauhaansa yrittämällä väkisin, mutta yleensä kannattaa ainakin kokeilla. Yleensä huomaa suurimman osan peloistaan olevan turhia, ammattilainenkaan ei ole ihmistä kummempi kapine.

Ja mikä tärkeintä: asioiden tekeminen käsityönä ei lopultakaan ole järjettömän kallista ja se antaa todellakin sen oman leiman kotiin. Käsin tehty kaappi, huonekalu tai koriste-esine on kuin aito öljyvärimaalaus Anttilan kehyksessä roikkuvan tusinajulisteen rinnalla. Oli kyseessä ikkunoiden kunnostuttaminen ammattilaisella, kaappien teettäminen tai juuri sen puuttuvan huonekalun tilaaminen puusepältä loputtoman huonekalukaupassa ramppaamisen sijaan niin siitä tulee hyvä mieli. Sinulle itsellesi käsin tehty on jotain aivan muuta kuin tehtaasta ulos puskettu tahna. Ja voin vakuuttaa että se ei lopultakaan ole kohtuuttoman hintaista.

Kaunista alkuperäistä vai hienoa jäljitelmää?

Tällä aiheella tallaa varmasti kaikkien varpaille, joten on viisasta sanoa heti alkuunsa että oikeaa, yleispätevää ja aina viisasta vastausta ei ole. Mikä on alkuperäinen? Mikä on vanha? Voiko talon historiasta noin vain kumittaa kolmekymmentä, viisikymmentä tai sata edellistä vuotta pois ja itse asiassa väärentää sen tilalle uusi, oma ja kaunis historia? Taloille on toki tehty paljon väkivaltaa: on rakennettu lastulevyverhouksia, 70-luvun märkätiloja, lasivillapommeja ja tehty virhekorjauksia. Selkeä rakennusvirhe on tietysti aika suoraviivainen korjata ja poistaa, mutta minkä mukaan rakentaa uutta?

Tässä päästään taas siihen alkuperäiseen kysymykseen: mikä on ajan henki, miten korjata vanhaa? Toki materiaaleilla voidaan vaikuttaa moneen, mutta mitä niillä tehdä? Puutyöt ja rakenteelliset ratkaisut on usein entistettävissä alkuperäiseksi (silloin kuin se on järkevää ja tarkoituksenmukaista), mutta erityisesti tekniikan osalta joutuu usein tekemään hyvin vaikeita ratkaisuja: ottaako retroa, vanhan jäljitelmää vai kokonaan uutta?

Valintoja tehdessä pitää olla valmis miettimään sitä että mitä tässä nyt ollaankaan tekemässä. Suoranainen museointi ei ole kovin yleisesti tavallisten kotien korjaustapa, mutta vakkapa vanhoissa puukaupungeissa ja yksittäisissä arvotaloissa ihan puhdas museointi ja vanhojen maalien tai tapettien konservointi voi ihan hyvin ollakin mahdollista.

Toisaalta valtaosa ihmisiä ei todellakaan halua kotimuseota, eikä ole syytäkään säilyttää jokaista taloa primitiivisimmässä asussaan. Silti on asioita, joita kannattaa pitää mielessä.

Vanhassa talossa on oikeastaan kaksi hyvää perustapaa: joko vähäeleinen, tukevilla vanhoilla materiaaleilla tehty uusi tai sitten kokonaan uusi, oman aikakautensa kestävä tuote. Jälkimmäinen ei tarkoita uusinta pakettipuustellia vaan aidosti ajateltua ja suunniteltua uutta, joka on oma, kestävä aikakauden kerros rakentamisessa.

Kaikille on varmasti selvää, että ulkohuussit ja pyykkkipaljut eivät enää sovi valtavirta-asumiseen. Niillä on mukava elämöidä mökillä eikä ulkohuussi ole ollenkaan pöllömpi rentoutumispaikka pellon laidassa, mutta yleensä nykykaupungeissa on pakko ottaa aika paljon tiiviimpi ote asumiseen.

Keittiön osalta on helpointa olla asenteellinen, koska tietyllä tavalla siihen kulminoituu monta muutakin yhteiskunnallista ilmiötä. Samalla se kelpaa hyväksi esimerkiksi muustakin rakentamisesta.

Jos vanhan rakentaminen on vanhan ja yksinkertaisen kunnioittamista, niin sen soisi olla sitä keskeisimmillään keittiössä. Jos jäätelökone, suklaalähde tai mansikantröntinpoistokone eivät ole henkilökohtaisia suosikkejani muutenkaan, niin aika vilpittömällä mielellä voi sanoa että ne eivät todellakaan ole vanhan talon keskeisintä keittiövälineistöä.

Toki, keittiötarvikkeiden ja pelkästään ruoka-aineiden määrä on moninkertaistunut 50-luvulta, mutta omalta kohdaltani olen huomannut että tavaramäärän räjähtäminen käsiin on ollut enemmänkin näennäistä. Kuinka moni piilottelee vieläkin vaatehuoneessaan käyttämätöntä leipäkonetta? Montako vekotinta on ostettu lahjaksi sen paremmin pohtimatta sen tarpeellisuutta? Kuinka monta kippoa käytetään edes joka joulu?

Vaikka aihe menee jo kirkkaasti rakentamisen ohi, tiloja suunnitellessa kannattaa usein miettiä, että onko esimerkiksi säilytystilan ehdoton maksimointi aina välttämätöntä? Toki tilaa saadaan repimällä kaikki vanhat kiintokalusteet ja purkamalla puuhellan pois kaapistorivin tieltä, mutta samalla hukataan ne erityispiirteet jotka tekivät vanhasta keittiöstä erityisen. Saadaan aikaan massakeittiö, joka voisi olla missä hyvänsä. Ei ole välttämätöntä ajatella että jollain tavalla nykystandardiksi muodostuneet kodin vekottimet olisivat se ehdoton minimi jota ei voi alittaa. Miettimällä tarpeitaan tai tavaroiden tarpeellisuutta voi päästä ratkaisuun, jossa ne vanhan keittiön erityispiirteet säilyvät ja samalla saattaa ja päästä eroon ylimääräisestä ryönästä.

Samalla tavalla voi yrittää mieltää muitakin tarpeita talossa: vaikka nykyihmisen kaikkia vaatteita ei saakaan enää mahtumaan yhteen itsekseen seisovaan kaksioviseen vaatekaappiin, niin voi silti miettiä mitä muita vaihtoehtoja on kun kuusi metriä Kirenaa seinällä.

Vastaavia esimerkkejä on paljon. Kyse ei ole uuden kieltämisestä, vaan kyseenalaistamisesta. Jos nykyelämä ei tunnu mahtuvan vanhoihin raameihin, niin voi olla syytä miettiä onko vika raameissa vai nykyelämän yltäkylläisyydessä. Jos on tehnyt valinnan vanhan talon eduksi yksinkertaisuuden perusteella, niin samaa yksinkertaisuutta voi ihan hyvin soveltaa koko elämässä.

Eikö se olekaan ihan jokaisen oma asia?

Tiedän että on olemassa paljon ihmisiä joiden mielestä omalla tontilla saa tehdä mitä vaan ja sihen on ihan turha kenenkään muun tulla sanomaan. Tätä sopii kunnioittaa, mutta vain tiettyyn rajaan asti.

Niistäkin ihmisistä jotka jyrkimmin puolustavat omaa päätäntävaltaa moni aivan varmasti vastustaa parveketupakointia, jätteenpolttovoimalan rakentamista omaan pitäjään tai autoromuttamon muuttoa naapuriin. Moni niistä samoista ihmisistä myös päivittelee Hesarin "Kadonneet korttelit"-sarjassa hävinneitä arvokortteleita tai mana rumaa Enson päärakennusta Kauppatorilla. Ymmärtämättä että se on osa aivan samaa ilmiötä: oman maan kansallisvarallisuuden, kulttuurihistorian ja lähiympäristön siirtämistä eteenpäin yhteisössä. Kollektiivista käsitystä kauniista ja rumasta, hyväksyttävästä ja vältettävästä, hyvästä ja pahasta.

Jokaisen talo on oma, mutta yhdessä ne muodostavat osan tämän maan niin henkistä kuin ihan rahallista kansalisvarallisuutta, sitä omaisuutta jota kutsutaan suomalaisuudeksi. Sanon ihan suoraan, että minusta on vähän jokaisen asia miten sitä yhteistä omaisuutta hoidetaan.

Aika raju väite, mutta perustelen sen muutamalla kohdalla:

Yhteinen rakennusympäristö ja estetiikka

Käy kävelyllä pientaloalueella, jossa on kaikenlaisia taloja. Huomaat, että jotkut taloista ovat kauniita, toiset yhdentekeviä ja kolmannet aika rumia. Oikein kaunis talo on asuinalueen koru, jota jää katsomaan pidemmäksi aikaa. Vielä upeampaa on kulkea alueella jonka kaikki talot ovat kauniita. Vanhat puukaupungit ovat paikkoja, joissa on sielulle ruokaa, joissa tulee turvallinen olo.

Tiesittehän että koko Tallinnan vanha kaupunki piti jyrätä maan tasalle ja tilalle rakentaa funktionaalinen itäblokin asuinlähiö? Neuvostoliitolla vain loppui raha kesken, ja työ jäi tekemättä. Minkälaisena menetyksenä se koettaisiin tänä päivänä?

Taloja, ympäristöjä ja yksittäisiä rakennusosia on syyytä säilyttää. Pelkkä uusi pientaloalue on pilkottu, pirstaleinen tila, jossa ei ole sen paremmin kokonaisuuksia kuin paljolti näitä asuinalueen korujakaan. Silmä ei tartu mihinkään. Tämän vuoksi olisi tärkeää että kerroksellisuus, eri aikakaudet ja monipuolisuus säilyvät. Se on sielulle ruokaa. Vanhojen talojen vuoraukset pakettitalon näköisiksi köyhdyttävät tätä rikkautta. Eivät toki niin paljon kuin vanhan purkaminen kokonaan, mutta silti riittävästi viemään kiinnekohdat ympäristöstä.

Rakennustekniikka

Uuden ja vanhan sekoittamisessa on paljon ongelmia. Tämän osoittavat sadat virheet lateksimaalien, muovipussikorjausten, flättäkatto-elintasosiipien ja lastulevytysten saralla. Virheitä on tehty vuosikymmeniä ja minusta 60-70-80-lukujen kokeilut uusilla materiaaleilla kannattaa pitää kirkkaina mielessä kun aletaan korjaamaan vanhaa uusin menetelmin. Se mikä toimii kokonaisuutena kokonaan uudessa talossa ei ole lainkaan niin yksinkertaista monistaa pala kerrallaan vanhaan taloon.

Näitä rakennusvirheitä on toisteltu riittämiin tälläkin palstalla eikä ole tavetta luetella nitä kaikkia, mutta on hyvin, hyvin tärkeää oppia vanhasta.

Olen kunnostanut puuveneitä kymmenkunta vuotta ja kunnostaessa näkee aina sen miten vanha korjaus on toiminut tai ollut toimimatta. Jokaisen veistäjän pitäisi korjata ensin tusina veneitä jotta pystyisi näkemään miten ei ainakaan pidä tehdä. Sama koskee taloja: mummolan lasivillat, kavereiden levytykset, prakannut talotekniikka, oman talon virheet, kaikki luetut esimerkit ja nähdyt virheet kertovat paljon siitä miten ei pidä tehdä. Siitä on syytä ottaa opiksi. Ja samalla kannattaa suhtautua ihan yhtäläisellä epäilyksellä kaikkiin uusiin ihmeaineisiin tai maailmanuutuuksiin, koska niitä ei kerta kaikkiaan ole testattu.

Vanhat rakennusosat ovat erilaisia kuin uudet. Vaikka ikkunoiden pokajako säilytettäisiin, niin ulkonäkö on silti eri. Vanhat rakenteet näyttävät kauniilta vanhoissa taloissa ja ne toimivat yhdessä vanhojen rakenteiden kanssa. Niillä on myös hyvin vaikeaa tehdä peruuttamattomia virheitä.

Muodin muuttuminen

Nykymuoti muuttuu aivan liian nopeasti, ainakin talomittakaavassa. Olisihan se tietysti hienoa rakentaa uusi moderni keittiö kolmen uoden välein, mutta se ei ole järkevää. Mitä uudenaikaisemman ja erilaisemman näköinen jokin muotijuttu on, sen vähemmän se kestää aikaa. Tästä ovat esimerkkeinä vaikkapa ne lättäkatto-elintasosiivet, mineriittilevyt, Karaattilevyt tai jopa seinien pinnoittaminen pellillä. Samaan tyyliin voi laittaa mustat puunsuojaikkunat tai sisätilojen levyttämiset yltä päältä.

Ekologia

Tämä kuuluu sekä muodin muuttumiseen että kaikkiin muihinkin kohtiin. Mitä parempia, laadukkaampia ja matalammin jalostettuja rakennustarvikkeet ovat, sitä parempi on niiden ekolginen tase. Mitä useammin materiaalit vaihdetaan joko muodin muuttumisen tai osien loppuun kulumisen takia, sen enemmän luonto kärsii - ja me kärsimme. Ilmastonmuutos on liian muodikas puheenaihe että siihen kannattaisi mennä sen syvemmälle tässä, mutta kukaan tuskin kiistää etteikö ilmastonmuutos olisi yhteinen asia eikä vain jokaisen yksityisasia.

Ekologiaan kuuluu myös ihmisen hyvinvointi talossa. Vanhoissa rakennusosissa on varsin vähän myrkyllisiä, ympäristölle tai ihmiselle vaarallisia materiaaleja tai ongelmajätteitä. Uusissa tällaisia varmuudella turvallisia materiaaleja on varsin vähän.

Mitä tulee jätteen määrään, niin hyvin moni meistä on vienyt kaatopaikalle peräkärryn tai vaihtolavan toisesa jälkeen ajattelematta että se on enemmän jätettä kuin mitä normaali perhe tuottaa vuodessa. Rakentaminen on suurimpia kotitalousjätteen lähteitä ja suurimpia kotitalouksien luonnonvarasyöppöjä.

Jatkumo

60-luvun Suuren Hävityksen jäänteitä katsellessa monelle tulee mieleen että kunpa jollain olisi ollut järkeä silloin. 2030-luvulla moni ajattelee samaa meidän ajastamme. Ne alkuperäiskuntoiset "pilaamattomat" talot joita nyt metsästetään ovat muutaman kymmenen vuoden päästä aikalaisten mielestä meidän nykypäivämme pilaamia. Perintöä jota on jo valmiiksi vähän jätettävänä on syytä vaalia erityisen tarkasti.

Tämän lisäksi on olemassa vielä yksi hyvä syy, henkilökohtaisempi. Se on työ, käsityö ja taito. Taito ei näy vain mahonkiviilutetussa jugend-piirongissa, se näkyy yksinkertaisissa rakenteissa, vaikka vain siinä miten hirsiseinä pysyy kasassa tai miten nerokkaasti vanhat ikkunat kestävät talon vääntymisen särkymättä. Sitä on syytä kunnioittaa ja siitä on hyvä ottaa mallia.

Sen lisäksi ei ole lainkaan yhdentekevää kuka sen käsityön tekee. Teollisia tuotteita tulee tehtaasta kuin sudelta paskaa, eikä niillä ole nykyihmiselle arvoa. Yksi ihminen tekee useamman kymmenen lastulevypöydän sarjan päivässä parissa jossain kiinan tehtaassa. Samassa ajassa yksi ihminen tekee käsityänä vain yhden esineen.

Täällä kotosalla käsityönä tehdyt esineet varmistavat sen että taito säilyy ja työ säilyy täällä. Halpatuontitavaraa ostaen varmistaa vain sen, että kolmenkymmenen vuoden päästä täkäläinen pääelinkeino lienee pyykin varasteleminen naapurin naruilta; muuta ei ole jäljellä.

Syitä tulisi varmaan mieleen paljon lisääkin, tässä päällimmäiset. Aika kuivata vaahto suupielistä.

Pekka

Kärpäsläppä

Pekka Huhta — Mon, 26 Nov 2007 18:58:46 +0000

Laitetaanpa tällainenkin huvittava laite näytille. Kaupasta ei löytynyt kärpäsläppää niin piti tehdä sellainen. Sehän on niin simppeli että semmoisen tekee kuka vaan.

Päät tein poraamalla puolentoista millin reiät langalle ja ompelin sitten pellavapurjelangalla osta kiinni. Itse läppää varten piti vielä sahata pikkuinen halkio tikun päähän.

Nyt voi hyvin uhkailla huushollin kissaa, että kerjääs kuule jätkä vielä vähän aikaa pöydästä niin teen susta viis pientä kärpäsläppää. Itse läpän tekemiseen meni vähän yli kymmenen minuuttia ja siitäkin osa oikeaa nahanpalaa ettiessä.

Pekka

Mitä hittoa, sälekaihtimet?

Pekka Huhta — Wed, 03 Oct 2007 21:00:00 +0000

Kävelin auringonpaisteessa töihin ja satuin sitten alkumatkasta katselemaan taloa, jossa oli julman isot ikkunat ja sälekaihtimet ikkunoissa. Mieleen tuli sanapari "sälekaihtimen väriset huoneet", joka oli jotenkin niin hieno että siitä riitti riemua koko tunniksi töihin kävellessä.

Ensin ajattelin tehdä siitä runon. Se kuulosti jotenkin täydelliseltä runon lopulta. Iskevä, mutta kuitenkin sillä tavalla ajatuksia herättävä että ihminen jää vielä hetkeksi miettimään että minkä värisiä on sälekaihtimen väriset huoneet ennen kun se on edes hoksannut että runo loppui jo. Sille vaan ei oikein lyötynyt kavereita sanoiksi. Se on jotenkin niin arvoituksellinen että se toisaalta tarvitsisi vain samankaltaisia sanapareja kaverikseen, muuten menee selittelyksi. Ja selittely ei sopinut sanoihin.

Kävelin pitkää hiekkatietä vasta-aurinkoon ja hengitin valoa. Syksyinen versio niistä kevään ensimmäisistä vähän lämmittävistä auringonsäteistä joita katsotaan yläviistoon silmät kiinni bussipysäkillä seistessä. Siihen ajatukseen tietysti olis voinut ottaa sälekaihtimet kontrastiksi. Aika lyhyellä hakemisella mieleen tuli tietysti työ ja hailakat huoneet, mutta ei silllä viitsinyt pilata päiväänsä.

Jäin siis miettimään sälekaihtimia ihan yleisenä ilmiönä. Miksi ihmiset rakentaa valtavia ikkunoita ja pitää sitten niiden edessä aina suljettuja sälekaihtimia, jotka haalistaa kirkkaatkin värit pölyisen ja harmaan näköisiksi? Sälekaihtimien hetulat siivilöi valosta kaiken elollisen.

Harva sanoisi ääneen että "haluanpa tässä sulkeutua umpinaiseen ikkunattomaan koppiin mököttämään yksikseni" ja silti tekee juuri niin suljettujen kaihtimien takana. Ja silti en uskaltaisi vetää suoria yhtäläisyysmerkkejä sälekaihtimien ja sisäänpäinkääntyneisyyden välille. Ennemmin ne kuvaa kai muuta suhtautumista elämään.

Sälekaihtimien takana on valheellisesti turvassa. Ulkoa ei tuijota pimeä sisään, eikä naapurit. Niille ei tarvitse tehdä mitään. Jotenkin kaihtimista on tullut staattinen turvaseinä maailman ja ihmisen väliin. Siinä kun verhotalon isäntä heilauttaa aamulla talonsa avoimeksi valon ja ihmisten katseiden tulla, seisoo ilkosillaan keskellä salin lattiaa kädet lanteilla ja karjaisee n'otta "kattookaa nyp perkeleet, tää o muh!", siinä sälekaihdinihminen taivuttaa kahta sälettä ja kurkistaa niiden välistä vihamielistä maailmaa, päästää sitten säleet rapsahtamaan yhteen kuin karkuun pyrähtävä pieni eläin.

Silmä sälekaihtimien välistä mieltyy jotenkin välinpitämättömyyteen tai arkuuteen. Tai kaunaiseen kyttäämiseen. Verhojen välistä voi kurkistaa viettelevaästi tai kainosti, mutta yritäpä samaa sälekaihtimilla. Niiden takana on myös aika vaikeaa olla itsetietoinen tai jopa vähän julkea, niinkuin verhojen reunustamassa avoimessa ikkunassa.

Tuntui hyvältä kävellä, antaa auringon paistaa puiden välistä kasvoille ja ajatella.

Töihin tultua laitoin luurit korville, pistin levyn soimaan, kastelin kukkani ja aloin kirjoittamaan. Tästä voi vielä tulla hyvä päivä.

Pekka

Mikä on sihistin?

Pekka Huhta — Sun, 30 Sep 2007 16:03:21 +0000

Sihistin. Mikä juttu tää nyt taas on?

Rauni Kivilinna kirjoitti joskus 60-luvulla lastenkirjan, jonka nimi oli sihistin. Siinä oli mies, joka vuoleskeli talven ratoksi kaikenlaista mahdotonta. Puukko vuoli ja nakersi ja etsi puun syytä. Teki käkkäräistä lastua ja silitteli puun pintaa. Ja ovesta tuli ihmisiä sisään sanomaan että eihän tuosta tule mitään, anna se mulle niin näytän mallia miten siitä saadaan kunnollinen kippo. Tossahan on kolme korvaakin eikä siinä pysy vesi millään.

Onneksi sentään tuli ymmärtäväinenkin mies, joka katseli niitä vuolloksia ja totesi että nehän on oikein mainioita sihistimiä. Ja silloin niille tuli nimi. Sihistin on sellainen jolla ei tee juuri mitään tai joskus vieläkin vähemmän, mutta joiden tekemisestä tulee mahdottoman hyvä mieli. Kuulemma sihistin voi olla semmoinen niinkuin aallon harja tai kirkas taivas tulipalopakkasella tai pilven möykky. Niillä ei tarvitse tehdä mitään. Mitään muuta kuin vuoleskella semmoisia ja ajatella kesäisiä samalla kun lumi peittää talosta katon ja kaikki, samalla kun kahvipannu lämpiää niillä justiinsa vuolluila lastuilla.

Haluan tehdä sihistimiä. Yleensä tulee kaikenlaista muuta ja joutuu rakentamaan keittiön, korjaamaan veneen, maalaamaan talon tai puuhaamaan jotain muuta jossa ei vaan saa antaa ajatuksen juosta omillaan vaan pitää vähän toppuutella villeintä lentoa. Että tulee köökinnurkista suorat ja veneenpohjasta pullukka. Sihistimistä löytyy sitten henkireikä.

Tervetuloa,

Pekka