Sihistin - Pintakäsittely

Vinkki pensselien säilytykseen

Pekka Huhta — Mon, 21 Jun 2010 10:12:28 +0000

Peseskelin taas viimeisen vuoden aikana käytössä olleita pellavaöljypensseleitä ja ajattelin jakaa pikkuvinkin pensselien pesusta ja säilytyksestä.

Säilytän pensseleitä raa'assa pellavaöljyssä oheisen tekstin mukaisesti:

http://www.sihistin.fi/fi/pintakasittely/pensselien_sailytys.html

Kuitenkin vanhoissa, hyvissä ja sopivasti parhaimmilleen kuluneissa pensseleissä on vähän se vika että pesty pensseli tahtoo jäädä kuivuttuaan harittamaan, niin että pensselin karvat taipuvat ulospäin. Tämä johtuu siitä että ensinnäkin pensselin tyveen harjasten sisälle kuivuu väkisinkin jonkin verran maalia, joka pakottaa karvoja ulospäin. Toisekseen märät harjakset törröttävät sinne missä on tilaa, ja pensseli leviää kuivuessaan aina.

Tuossa yllä olevassa linkissä mainittiin, että harjasten kärkiin voi sitoa puuvillalangan tms. estämään haritusta, mutta toisaalta lanka ei muotoile harjaksia kovinkaan kauniisti ja sen lisäksi pensseleitä pitää vielä suojella säilytyksen ajan pölyltä ja taipumiselta toisia pensseleitä vasten.

Paras keksimäni konsti on teipata harjasten ympärille muutama kierros ohutta makulatuuripaperia, voipaperia taikka jopa ihan talouspaperia. Suikale saa olla noin kaksi kertaa pensselin lavan pituinen: ensin pyöräytetään 3-4 kierrosta pensselin ympäri ja sitten taitetaan vapaa pää nätisti takaisinpäin ja pyöräytetään kierros teippiä pensselin tyveen pitämään paperia paikallaan. Paketti ei saa olla tiukka eivätkä harjasten kärjet saa olla pinteessä.

Kuten kuvasta näkyy, paperissa säilytetty pensseli on ryhdissään ja nätti. Toinen, vapaana kuivunut pensseli on kauhea viuhka, on selvää ettei tuollaisella mitään tarkkoja rajauksia tehdä.

Ja toisessa kuvassa kasa paketoituja pensseleitä, valmiina säilytykseen. Paperi muotoilee harjakset kauniisti ja samalla pensselit ovat suojassa pölyltä ja harjasten taipumiselta säilytyslaatiokssa.

Toivottavasti tuostakin on jollekin hyötyä, itse olen ollut tuohon keksintöön kovasti tyytyväinen. Saattaa kuulostaa vähän ylimääräiseltä työltä, mutta mitä enemmän pensseleitä käyttää, sen enemmän osaa arvostaa hyvää ja "käteen kulunutta" pensseliä.

Pekka

Maalipensselien säilytys ja puhdistus

Pekka Huhta — Tue, 10 Jun 2008 14:37:59 +0000

Hyvää pensseliä kannattaa varjella, sellainen maksaa saman verran kuin pikkupurkki maalia tai lakkaa. Pensselin huoltoon kannattaa siis laittaa vähän aikaa ja ajatusta. Vanhaan aikaan maalarien suhtautumisessa pensseleihin oli samanlaisia ammattisalaisuuden piirteitä kuin monien muidenkin ammattilaisten konsteissa ja konstailuissa.

Paljon siitä taisi olla ammattiylpeyden pönkittämistä, mutta pensseli ei ole lainkaan niin yksinkertainen työkalu kuin päältäpäin näyttää. Ja paras pensseli on aina sopivaksi käytetty ja sisään ajettu, ei juuri kaupasta haettu.

Pensselin käyttöönotto

Luonnonharjaspensseliä ei pidä ottaa käyttöön tuosta vain. Synteettiset, muovikarvaiset pensselit voi hätätapauksessa laittaa suoraan kaupasta maalipurkkiin, mutta sekään ei ole suositeltavaa jos haluaa pensselin säilyvän pitkään.

Vanahanajan maalarien tapa pehmittää luonnonharjaspensseliä päivä tärpätissä tai pellavaöljyssä ennen käyttöä on aivan perusteltu. Luonnonharjaksen sisällä on onttoa tilaa ja onteloita. Jos pensseli tökätään suoraan maaliin, maali imeytyy karvan huokosiin ja pesuista huolimatta jää sinne. Vaikka luulee pesseensä pensselin hyvin, harjasten sisällä on vielä maalia tai lakkaa ja sen kuivuessa pensselistä tulee jäykkä ja huono. Pehmityksen tarkoituksena on täyttää luonnonharjaksen huokoset öljyllä tai tärpätillä ennen kuin pensseliin laitetaan maalia tai lakkaa.

Myös halvat muoviharjaspensselit vaatimattomampaan työhön kannattaa pesaista vedellä ja kuivata hyvin ennen käyttöä. Tällä tavalla saadaan kaupassa kertynyt pöly ja irtoharjakset irtoamaan. Irtoharjaksia voi yrittää irroitella pyörittelemällä harjaspäätä kämmenkupissa varovasti. Yleisesti ottaen huonolaatuista pensseliä, josta jää koko ajan karvoja maaliin ei pitäisi käyttää edes veneen myrkkymaalaukseen. Jälki on huonoa ja maalaus vie kauan.

Säilytys

Jos pensselin pesee tärpätillä joka lakkauksen jälkeen ja jättää kuivumaan niin siihen jää usein vähäisiä lakan jäämiä, jotka sitten varisevat seuraavalla kerralla lakan sekaan pölynä ja näkyvät epätasaisuuksina pinnassa.

Pensseliä kannattaa säilyttää pineenitärpätissä, pellavaöljyssä, vernissassa tai näiden sekoituksessa. Sitä ei siis tarvitse pestä tärpätillä ja kuivata jokaisen maalaus- tai lakkauskerran jälkeen, vaan se vain suditaan kuivaksi ja laitetaan astiaan, jossa on öljyä. Öljyn on yletyttävä reilusti harjasten yli, koska jos pinta on edes harjasten yläpään korkeudella, ilmassa olevalla harjasten osalla öljy kuivuu ja kovettaa pensselin tyven.

Öljysäilytyksen etuna on, että lakkaamisen jälkeen ei pensseliä tarvitse pestä millään lailla kunhan pyyhkäisee ylimääräisen lakan pois ja nakkaa sudin pellavaöljyyn. Sutia ei saa koskaan jättää seisomaan astian pohjalle harjastensa varaan. Tähän on kaksikin syytä: varsinkin pienempien siveltimien harjakset taipuvat maatessaan pohjaa vasten. Taipuneet harjakset törröttävät kuka mihinkin suuntaan eikä sudilla saa enää kunnon jälkeä. Toinen, vieläkin tärkeämpi syy on, että pohjalle kertyy pölyä ja maalin- tai lakanjäämiä, jotka tarttuvat pohjalla seisovaan pensseliin.

Jotta harjakset eivät vaurioidu, kannattaa tehdä vähän apuvälinettä säilytykseen. Pensselien varsiin voi porata pienen reiän, jonka läpi pujottaa säilytyksen ajaksi jämäkän rautalangan tai muun piikin. Lanka jää purkin suulle keikkumaan ja suti roikkuu sen varassa vapaasti öljyssä. Samaan lankaan voi pujottaa useammankin pensselin. Purkin päällä on hyvä pitää vaikka toista ylösalaisin käännettyä purkkia pölysuojana. Jos pensseleitä pitää kuljetella työmaalta tioiselle tai vaikka kodin ja veneen välillä, niin sen voi tehdä vaikka Minigrip-pussissa johon lirauttaa desin öljyä. Säilytykseen pussi ei käy, koska sinne menee öljyä niin vähän että se helposti kuivuu ja pilaa pensselin.

Vanhasta puolentoista litran limsapullosta saa näppärästi pensselinsäilytysastian. Pullo katkaistaan hartian kohdalta. Yläosasta tulee mainio pölysuoja, kun sen alareunaan sahaa neljä viiltoa jotka mahdollistavat yläosan työntämisen alaosan sisään. Pensselien varsiin porataan pikkuiset reiät joista ne saa roikkumaan. Polkupyörän pinnasta saa passelin rautalangan ripustimeksi. Tällainen purkki syntyy työmaalla parissa minuutissa.

Kun käyttää pelkkiä öljylakkoja niin öljysäilytys on kaikkein helppohoitoisin ja myös pensselille paras. Suurin osa alkydilakoistakaan ei vierasta pellavaöljyä, mutta pensseli on kuivattava erityisen hyvin ennen maalausta tai lakkausta ja pellavaöljyn voi korvata joko kokonaan tai osittain pineenitärpätillä. Uretaanilakoille tai muille koville aineille öljy ei käy, mutta tilalla voi käyttää pineenitärpättiä joka on yhtä lailla rasvainen aine ja säilyttää harjakset joustavina. Muista kuitenkin että mitä enemmän säilytysseoksessa on tärpättiä, sitä nopeammin se haihtuu. Pellavaöljy säilyy astiassa haihtumatta kuukausia.

Tikkurila suosittelee alkydimaalien ja -lakkojen kanssa lyhyisiin säilytyksiin maalausvaiheiden välissä pensselin säilyttämistä vedessä. Tällä estetään liuottimen haihtuminen, maalin hapettuminen ja kuivuminen, mutta se ei sovellu pitkäaikaisempaan säilytykseen. Se myös pilaa pellavaöljymaalien kiillon, niin että senkin vuoksi välttäisin vettä ainakin perinteisten maalien kanssa.

Kyllästepensselit ja -sudit unohtuvat monesti johonkin seisomaan ja öljy kovettaa harjakset käyttökelvottomiksi. Muista siis joko pestä öljy pois myös kyllästyspensseleistä tai säilytä niitäkin öljyssä. Älä kuitenkaan samassa astiassa lakkasiveltimien kanssa, koska pellavaöljykyllästetttä levittäessä pensseliin tarttuu paljon likaa ja pölyä joka helposti siirtyy lakkapensseliin jos sitä pidetään samassa astiassa.

Säilyän omia pensseleitäni aina öljyssä. Säilyttelen myös samansävyisiä maalipensseleitä samassa astiassa: kunhan pensselin kuivaa hyvin, siitä ei tartu väärää väriä uuteen maaliin. Jos käyttää pensseliä vain kerran vuodessa niin voi olla hyvä säilyttää niitä kuivillaan väliaika, mutta kun omiani tarvitsen aina vähän väliä niin en ole niitä malttanut ottaa öljystä pois. Vaihdan vaan aina välillä öljyn purkkiin ja sivelen vanhan öljyn johonkin kapulaan kyllästeeksi, ja pesen pensselit puolen vuoden tai vuoden välein.

Käytä aina öljymaaleille öljyä tai vernissaa, älä koskaan tärpättiä. Alla olevassa kuvassa on pensseleitä jotka oli pitkään pellavaöljyssä ja pärjäsivät hyvin, mutta sitten joku avulias talkoolainen laittoi ne lakkabensapurkkiin "säilymään". Pellavaöljy muuttuu tuollaiseksi inhottavaksi ryyniksi tärpätissä ja puhdistamisessa on hirmu homma.

Lakkabensiini ei ole kovin hyvä pitkäaikaissäilytykseen edes liuotinohenteisille, mutta pellavaöljymaaleille noin käy aina jos ne unohtaa lakkabensaan.

Pensselin puhdistus ja kuivaus

Jotta kaikki maali tai lakka saadaan pois, pensseliä pestään pienessä määrässä liuotinta ja kuivaillaan ylimääräinen lakka tai maali nukkaamattomaan liinaan tai talouspaperiin. Tätä toistetaan niin moneen kertaan, että tärpätti pysyy kirkkaana. Samalla pitää myös hieroa pensseliä kunnolla, että maalit tai lakat saa pois myös harjasten juuresta. Kannattaa kuitenkin käyttää useampi pikkuerä liuotinta ennemmin kuin vain huljuttaa yhdessä isossa määrässä. Kun enin lakka on saatu pois, pensseli vielä pestään vedellä ja astianpesuaineella.

Vesipesu vie viimeisetkin lakat ja puhdistukseen käytetyn tärpätin ja pensseli jää pehmoiseksi. Vielä tärpätistä märkään pensseliin töräytetään runsaasti astianpesuainetta päälle ja saippua vaivataan pensselin sisään hyvin. Jatketaan vaivaamista samalla kun huuhdotaan pensseliä juoksevan veden alla. Temppu toistetaan muutamaan kertaan, kunnes harjasten juuretkin ovat puhtaat. Tämän jälkeen suti jätetään ilmavaan ja pölyttömään paikkaan kuivumaan, vaikkapa lasipurkkiin harjakset ylöspäin. Luonnonharjaspensseleihin voi sitaista puuvillalangan kevyesti pensselin kärjen ympärille niin että karvat eivät lähde harottamaan kun suti kuivuu.

Pineenitärpätti on mielestäni rasvaisuutensa vuoksi parempaa ainetta kuin mineraalitärpätti (teollisuusbensiini). Se on pineenin ja kareenin seos ja ainakin nykyään Kiillon pineenitärpätti on aika eri ainetta kuin vanha Oulutärpätti. Minusta Sateenkaarivärien tavara on lähempänä oikeaa nykyään. Eli se ei ole aina sama aine, vaikka samalla nimellä myydäänkin.

Puhdistukseen käytän kanisteritärpättiä (siis mitä vain Kiillon tai Teknoksen lakkabensaa jota saa yli 5 l astiassa). Se kun on halpaa ja totta on, ettei kaikkeen kannata kallista pineeniä haaskata. Mutta oikeat aineet oikeaan paikkaan.

Katastrofiapua

Jos pensseli on jo päässyt kuivumaan, niin sitä voi yrittää sulatella tärpätissä. Laitetaan säilytysastiaan tärpättiä ja pensseli roikkumaan sinne. Välillä voi varovasti leipoa harjaksia auki. Valitettavasti kerran kuivuneesta pensselistä on vaikea saada enää todella hyvää millään konstilla. Vaatimattomampaan työhön se saattaa vielä kuitenkin kelvata.

Kuivuneeseen pensseliin auttaa myös maalinpoistoaine. Se on kuitenkin pestävä korostetun huolellisesti pensselistä pois, koska maalinpoistoaineen jäämät pensselissä pilaavat maalauksen.

Sanonta "laittaa pensselit santaan" on todella kuvaava sille että "nyt ei enää metriäkään", hiekkaisella pensselillä ei maalata yhtään. Toisinaan käy niin, että pensseli lipsahtaa liukkaista sormista maahan. Jos työmaalla sattuu olemaan kyllästystöistä reilu astia kyllästettä, helpoin tapa on huuhtoa pensseli siinä. Tärkeintä on päästä huuhtelemaan pensseliä vapaassa öljyssä ja tärpätissä harjakset alaspäin jotta hiekanmurut huuhtoutuvat pois. Missään tapauksessa ei pidä yrittää vain pyyhkiä hiekkaa paperiin tai rättiin, koska sillä tavalla vain leipoo muruset syvemmälle pensseliin.

Reilun tärpättihuuhtelun jälkeen pensseli pestään vedellä ja saippualla kuten normaalisti yrittäen kuitenkin välttää veden laskemista pensselin vastakarvaan, jottei vesi veisi hiekkaa syvemmälle. Pahastikin hiekkaisen pensselin voi saada ihan kohtuudella käyttökelpoiseksi. Viimeistelylakkaukseen tätä pensseliä ei kuitenkaan kannata välttämättä käyttää, pahasti hiekkaantuneen pensselin harjasten lomasta tahtoo aina löytyä joku muru lakan rumennukseksi.

Pekka

Liitukitin valmistus

Pekka Huhta — Thu, 08 May 2008 21:00:00 +0000

Liitukittiä kysytään niin usein, että kirjoitetaan nyt sitten siitä juttu.

Kitti tehdään sekoittamalla liitujauhoa tilkkaan pellavaöljyä tai vernissaa, kunnes saadaan kova, kiinteä kitti. Pellavaöljyä käytetään kittiin joka tulee esim. puuosien sovittamiseen toisiinsa tai helojen petaamiseen ja vernissaa sitten veneen niitinreikiin, ikkunoiden kittaamiseen ja muuhun vastavaan. Vanhojen ikkunoiden lasitukseen pitää käyttää vernissakittiä, raaka öljy kuivuu siihen liian hitaasti.

Oikea kiinteys riippuu käyttöpaikasta. Osien sovitukseen puuvenehommissa saa tehdä hyvinkin löyhän kitin, joka petautuu osien väliin hyvin. Ruuvinreikiin kiinteys on sellainen, että kittiä ei pysty juuri kylmiltään käyttämään, mutta käsissä lämmitettynä ja leivottuna se on helppo levittää. Työmenetelmä on tosiaankin se, että kittimöykkyä pidetään lämpimässä kouransilmässä koko ajan ja siitä leivotaan sopivaa massaa ruuvinreikiin tai muihin koloihin. Ja ikkunahommiin kitti pitäisi olla siltä väliltä, että se levittyy kittiveitsellä. Omaan makuuni Tikkurilan valmis pellavaöljykitti on vähän turhan löysää ikkunoihin muuten kuin pohjakitiksi lasin alle. Pintaan teen vähän tukevampaa kittiä. Ruuvinreikiin se on ehdottomasti liian löysää.

Kittiä voi värjätä maaväreillä, mäntyisiin veneisiin käytetään yleensä polttamatonta terraa tai polttamatonta sienaa, mahonkisiin poltettua terraa tai sienaa. Niillä saadaan osapuilleen oikean sävyinen kitti, joka ei juuri erotu lakan alta. Väriä tarvitaan todella vähän, ehkä teelusikallinen paria kolmea liitujauhodesiä kohti. Väri kannattaa sekoittaa liituun kuivana, valmiiseen kittimöykkyyn sitä ei tahdo saada millään tasaiseksi. Jos talossa on taiteilijan öljyvärejä, niin niistäkin voi tursotella eri sävyjä liitojauhon sekaan oikeamman sävyn saavuttamiseksi.

Kitin voi tehdä pienissä erissä ihan vain levynpalan päällä veivaten, mutta isompiin eriin kannattaa ottaa porakone käyttöön.

Liitujauho sävytetään ensin, jos siihen on tarvetta. Pienikin määrä pigmenttiä tekee vahvan värin kittiin, joten ole varovainen. Sen jälkeen lisätään jauhoon öljyä tai vernissaa ihan pikku tilkka kerrallaan, kunnes kitistä alkaa tulla murotaikinan näköistä ryyniä. Lisää öljyä varovasti, koska sitä todella tarvitaan hyvin vähän.

Öljyä alkaa olla tarpeeksi kun ryynit alkavat hiukan sulaa yhteen ja kitin pinta näyttää hetken seistyään rasvaiselta. Tällä tavalla tulee kovaa kittiä, pehmeämpään öljyn lisäystä saa jatkaa hiukan pidempään.

Kova ruuvinreikäkitti on melkein helpoin tehdä hakkaamalla. Pehmeämpää kittiä voi vaivata käsin, mutta kovaa kittiä tehdessä kitin saa notkistettua helpommin kun sitä hakkaa lattiaan tai paukuttelee isolla vasaralla.

Hakattu kittilevy kääritään aina välillä rullalle ja jatketaan hakkaamista. Niin kauan kun kitti halkeilee rullatessa, se on joko liian vähän vaivattua tai liian kuivaa. Tarvittaessa voi laittaa ihan pikku tilkan öljyä joukkoon kääröä uudelleen rullatessa jos tuntuu että kitti ei millään notkistu.

Kitin koostumuksen kuvailu on valitettavan vaikeaa. Sitä pitää hiukan kokeilla aina käyttötarkoituksen mukaan: painuuko se sopivasti kasaan osia toisiinsa sovittaessa, täyttääkö se helposti ruuvinreikiä kitatessa, levittyykö se kittiveitsellä lasittaessa. Siihen on vaikea antaa kirjallista neuvoa, vaan oikea kiinteys on kokeiltava jokaiseen paikkaan erikseen.

Aivan omanlaisensa kitti on maaliin tehty lastakitti. Lakkamaaliin tai lakkaan tehtynä siitä tulee hyvin kovaa ja nopeasti kuivuvaa lakkakittiä. Tällaisen kitin parhaisiin ominaisuuksiin kuuluu, että se on sävytettävissä lopullisen maalipinnan väriin, kun kitin vain tekee pintamaaliin.

Lastakitti on lastalla levitettävää ja se tehdäänkin lastalla. Tekojärjestys on toinen kuin tavallisessa kitissä: ensin otetaan tilkka maalia lasilevylle

Sen jälkeen ripotellaan maaliin siivilän läpi kittijauhoa ja sekoitetaan se huolellisesti käännelleen lastalla maaliin.

Kun kitti on sopivan paksuista, jatketaan vielä sekoittamista niin pitkään että siinä ei näy kuvassa olevia pieniä "helmiä", kuivemman kitin nokareita. Kunnollinen lakkakitti on sitkeää ja tasa-aineista. Se levittyy helposti lastalla, mutta kovin syviä syvennyksiä kitatessa pitää kittaus toistaa pariin kertaan, koska kitti kutistuu jonkin verran kuivuessaan.

Kittiä voi tehdä aika paljon kerrallaan, koska se säilyy hyvin. Olen säilyttänyt isoja astioita ikkunakittiä jopa pari vuotta eikä kitti ollut juuri moksiskaan. Pintaan syntyy ohut kuivunut nahka, joka pitää poistaa tarkkaan ennen käyttöä, koska nahanmuruset ovat aina tiellä kitatessa. Nahoittumisen vuoksi kitin pinta kannattaa aina tasoittaa ennen säilytystä jotta pinnan saa helpoimmin nyljettyä irti.

Kitti säilyy hyvin tiiviiseen (mielellään kaksinkertaiseen) muovipussiin pakattuna ja muovi paineltuna kittiin kiinni. Jos kittiä säilyttää astiassa, pintaan on hyvä painella esim. tuorekelmu tai muu muovi. Se suojaa pintaa hapettumiselta lyhyessä säilytyksessä ja pidempään säilytettäessä pintaan tuleva nahka yleensä lähtee kätevästi muovia irrottaessa. Pidempään säilytettyyn kittiin voi notkisteeksi vaivata vielä pikku tilkan raakaa pellavaöljyä tai puutärpättiä ennen käyttöä.

Liitujauhoa saa rautakaupoista kilon pusseissa, taiteilijatarvikeliikkeistä pienemmissäkin erissä. Väriaineet löytyvät myös taiteilijatarvikeliikkeistä niin että jos reikiä on vain muutama niin ehkä kannattaa hankkia sieltä rautakaupan sijaan. Ainakin Starkin valikoimiin on kuulunut liitu pussitavarana, samaten Uula-tuotteen maaleja myyvistä kaupoista voi hankkia Uulan pussittamaa liitua.

Liitu pitää säilyttää kuivana, koska kitissä oleva vesi heikentää sitä. Onpa jossain ohjeessa mainittu sekin että jos halutaan oikein hyvää venekittiä, niin liitu pitäisi kuivata avotulella peltilevyn päällä. Säilytä liitua siis huolella eikä jossain pressunkulman alla veneellä.

Kittausta ei saa koskaan tehdä suoraan paljaalle, käsittelemättömälle puulle. Jos puuta ei ole kyllästetty, maalattu tai muuten käsitelty, niin kitin sisältämä öljy imeytyy puuhun ja kitti kovettuu ennen aikojaan pilalle. Kitattavat paikat pitää siis joko öljytä hyvin tai pohjamaalata. Ikkunoiden lasituksessa kitin alla käytetään ohutta kerrosta sellakkaa tai oksalakkaa estämässä imeytymistä.

Pekka

Veneen tervaus

Pekka Huhta — Mon, 26 Nov 2007 18:05:24 +0000

Vanha viisaus sanoo, että veneen tervauksesta ja pontikan keitosta saa parhaat väittelyt. Jokaisella kun on molemmissa puuhissa omat salaisuutensa.

Tervaus on meidän oloissamme ehdottomasti vaivattomin veneen pintakäsittely. Maalaus on tietyssä mielessä helppo sen vuoksi että sitä ei välttämättä tarvitse uusia joka vuosi, mutta tervaamiseen menee verrattomasti vähemmän aikaa ja se on tehtävissä vähemmällä vaivalla kuin maalaus tai lakkaus.

Veneen tervaus on perinteinen käsittely, jota meidän oloissamme on sovellettu lähes yksinomaan kotimaisiin venemalleihin. Puulajeista meillä on tervattu lähinnä mäntyä, kuusta sekä tammea ja kaaripuuna saarnea ja katajaa. Harvanpa mielestä terva ja mahonki rimmaavat edes ajatuksena erityisen hyvin.

Soutuveneet ympäri Suomea on perinteisesti aina tervattu. Lähinnä vain erikoistarkoitusta varten tehdyt veneet, kuten Sulkavan Soudun kilpaveneet on lakattu tai joissain harvoissa tapauksissa maalattu. Saaristolaisveneet ovat olleet tervattuja ja suurimmat nykyiset tervatut veneet ovat etelä- ja lounaissaariston sekä Ahvenanmaan storbåteja, isoveneitä jotka saattavat olla siinä kaksi-kolmetoista metriä pitkiä.

Tervan hyödyt ja haitat

Tervan levitys on nopeaa eikä vaadi erityistä ammattitaitoa. Kunhan jaksaa hangata tervaa puuhun ja kärsivällisyys riittää aineen hieromiseen joka paikkaan kaaren aluset mukaan lukien niin kaikki on hyvin. Ei tarvita työläitä rajauksia, eikä pinnan tasaisuudesta käytännössä tarvitse välittää tuon taivaallista. Kunhan ei päästä pintakäsittelyn paksuutta kasvamaan liian suureksi niin pinta suojaa puun erittäin hyvin.

Terva imeytyy lämmitettynä kauniisti, suojaa laholta ja on muista pintakäsittelyistä poiketen itsehuoltava pinta, koska se korjaa itse pikkuvauriot sulaessaan auringossa.. Pehmetessään se imeytyy kolhun reunoilta paljastuneeseen puuhun ja antaa suojan puulle. Tervaus on yhtä yksinkertaista kuin kyllästys. Valumista ei juuri tarvitse välittää, ylijäämä kun yleensä imeytyy puuhun ja pienemmät valumat sulautuvat melko nopeasti tummaan tervatunkarheaan pintaan.

Tervan pehmeneminen auringossa on nykyihmiselle myös sen huonoimpia ominaisuuksia. Mustiin valmiiksi pihkottuneisiin sarkahousuihin tarttuessaan terva ei tainnut tuoda muuta haittaa kuin arkipäiväistä raikkaamman tuoksun. Farkunlahkeessa ruskea tervatahra ei ole kaunistus, kesämekosta nyt puhumattakaan. Tervatun veneen omistajan ei tarvitse silti pukeutua säkkiin ja tuhkaan, riittää että erityisesti kevätpuolella ja pahimpien kesähelteiden aikaan välttelee tuhrimasta itseään tuhtojen alapuolella ja limisaumojen reunoissa pehmenevään tervaan. Rehellisyyden nimissä on silti sanottava, että erityisesti isomman tervaveneen omistajan kannattaa varoittaa vieraitaan.

Tervan kuivattaa ensisijaisesti auringonvalo ja kevään tuulet. Jos jättää tervaamisen liian myöhään, se ei ehdi kuivua varjoisissa paikoissa riittävästi. Kunnon auringonpaisteessa terva kuivuu vähän pellavaöljyllä jatkettuna alle viikossa turvalliseksi mustille housuille, mutta suttuisella kelillä ja vesisateessa aikaa menee monin verroin pidempään. Eri tervalaatujen kuivumisaika vaihtelee myös rajusti. Hyvälaatuinen aito hautaterva saattaa kuivua istuinkelpoiseksi parissa kolmessa päivässä, pyrolyysillä kuivatislailtu terva kuivuu pidempään.

Auringon UV-säteilyn merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa: etelänpuolen sivut kuivuvat hetkessä ja pimeässä tuhtojen tai hyllyjen alapuolella olevat paikat voivat olla kosteita pitkälle kesään asti. Tämän vuoksi erityisesti isommassa veneessä kannattaa varata ohuempaa, laimennetumpaa tervaa tai pelkkää tervaista pellavaöljykyllästettä paikkoihin, joihin ei päivä paista: tuhtojen alle, säilytyslokeroiden sisään ja muiden varjoisien paikkojen uumeniin. Myös pohjatrallien alle kannattaa laittaa useampi kerros ohutta kyllästettä yhden paksun tervakerroksen sijaan, jo se vuoksi että se imeytyy syvemmälle kuluneisiin kohtiin. Kun vene on vesillä kannattaa se kääntää laiturissa niin, että aurinko pääsee kuivattamaan maissa varjossa olleet paikat.

Toinen tervan huono ominaisuus on sen pehmeneminen ja harmaantuminen vedessä. Vaikka se vesirajan yläpuolella onkin erinomainen käsittely, vesirajan alapuolella ulkolaitojen tervaus pehmenee, kellastuu ja kuluu pois verrattain nopeasti. Yleisesti soutuveneitä säilytettiinkin aiemmin joko rannalle vedettynä tai rannalla olevassa venevajassa, -aitassa, -talaassa tai koppelissa vähän murrealueesta riippuen. Vesillä koko kauden olevat veneet on nostettu kerran tai pari ylös tervattavaksi tai sitten tervan on annettu vain huuhtoutua pois, eihän työkäyttöön tarkoitetun kalaveneen eliniäksi ollut ajateltukaan paljon kymmentä vuotta pidempää aikaa.

Veneen sisäpuolella makaava vesi värjää tervan siitepölynkeltaiseksi. Vene on syytä pitää mahdollisimman kuivana joka tapauksessa ja turhaan pohjalla makaava vesi ei ole puuveneelle koskaan hyväksi. Kellertyvä veneenpohja onkin paras mahdollinen kannuste pitää vene kuivana kuten kuuluu. Vaikkei terva kulukaan yhtä nopeasti kuin ulkopuolella, se menettää silti parhaat ominaisuutensa. Mikäli veneelle ei pääse pitkiin aikoihin - kuten lomalaisen asiat usein ovat - on syytä joko vetää kiulu kuiville tai isomman veneen kyseessä ollen asentaa pikkuinen pilssipumppu jonnekin perätuhdon alle. Vaikka hyvin tehty vene ei vuodakaan yhtään, niin sadevedelle ei kukaan voi mitään eikä useimpiin soutuveneisiin voi helposti asentaa pressuakaan päälle.

Nykyisinkin pienet soutuveneet olisi hyvä vetää rannalle rullien päälle kun niitä ei käytetä. Veden tuntumassa vene ei sanottavasti haristu ja terva pysyy puussa. Isommat veneet, joita ei voi tai kannata nostaa ylös kannattaa maalata vesirajan alta, jotta puu pysyy hyvässä kunnossa. Rannalta pitäisi löytyä mahdollisimman varjoinen paikka, auringossa vene kuivuu liikaa. Venevaja on paras paikka tervatun veneen säilytykseen, mutta siihen ei tietysti useimmilla ole mahdollisuutta.

Miten terva syntyy?

Terva on kierästi ajateltuna vain nestemäistä männynsavua. Mahdollisimman pihkaisia puita ladotaan tervahautaan, peitetään maalla ja sytytetään palamaan. Koska palaminen tapahtuu riittävän hitaasti ja alhaisessa lämpötilassa, palokaasut eli savu eivät pala liekkien mukana ja pölähdä taivaan tuuliin vaan tiivistyvät paksuksi nesteeksi ja valuvat kartiomaisen tervahaudan pohjalla olevaan silmään ja sitä kautta putkea eli kynää pitkin astiaan ja käytettäväksi.

Kun hauta sytytetään, ensimmäisenä tisleistä valuu vetistä, puun sisältämästä ja haihtuneesta kosteudesta syntynyttä tervankusta, joka oli hyödytöntä tavaraa. Sen jälkeen valuvat seuraavaksi kevyimmät tisleet eli vanhan kansan suussa musta tervankusi, jonka lähin vastine nykyään on puutärpätti. Nykyisin sitä ei enää kaupallisesti myydä, mutta ennen se oli ohenteena tervalle.

Sen jälkeen saadaan tervaa, haudan koosta riippuen sadoista litroista muutamaan kymmeneen tuhanteen litraan. Viimeisenä haudasta tulee pikeä, joka soveltuu esim. tervattujen veneiden saumojen tiivistämiseen ja laivojen rivettyjen kansi- ja kylkisaumojen tilkitsemiseen.

Käsittelyn aika ja työvälineet

Hyvä aika veneen tervaukseen on, kun lumi sulaa sen verran että maassa on jo enemmän pälviä kuin lunta. Tähän aikaan terva ehtii kuivua molemmin puolin varjopaikoistakin ennen vesillelaskua. Myöhemminkin voi tervata, mutta jos mökkivene tervataan vasta vähän ennen juhannusta niin se saattaa olla paikka paikoin tahmea loppukesän. Jos veneen käsittely venyy myöhään, pitää käyttää ohennetumpaa tervaa, mutta aikaisin tehty tervaus paksulla aineella on veneelle parempi. Tervauksen venyttäminen juhannuksen alle joka vuosi antaa veneen kuivua liiaksi.

Puhdistus

Vanha terva rikotaan teräsharjalla. Edellisenä kesänä pinta on kulunut ja kovettunut ja pinnastaan palanut terva pitää poistaa. Hiomapaperilla tai koneilla ei tee tässä puuhassa mitään, terva tukkii paperin hetkessä ja paksun tervapinnan syvimmät kohdat, joissa puu on ohuimmin pinnoitettu eivät paperia näekään. Parasta on käyttää paria eri laatuista teräsharjaa eri paikkoihin: pitkäkarvaista ja notkeaa yleiseen pinnan läpikäyntiin ja jäykempää, lyhytkarvaisempaa limien ja kaarten sivujen rapsimiseen. Yhdelläkin harjalla pärjää jos sen valitsee hyvin, mutta kahta harjaa vuoroin käyttämällä selviää nopeammin.

Erityisesti vanhan ja jo paksusti tervatun veneen osalta toisena tai joissain tapauksissa jopa ainoana työkaluna on hyvä käyttää tavallista lattaraudasta taottua raapparautaa. Sillä saa limien alasyrjiin ja muihin kulmiin kerääntynyttä tervaa pyyhittyä ohuemmaksi uuden tervan kulkea. Tylsyneen raudan saa muutamalla viilan pyyhkäisyllä taas teräväksi.

Erityisen tärkeää on puhdistaa kaarien alapuolella lautaa vasten olevat osat. Auringossa sulava terva, kengissä kulkeva lika, koivunsiemenet ja muu töhkä tukkii limisaumaisen veneen kaarien aluset niin ettei vesi tahdo enää juosta kaarien ali vaan jää lätäköitymään kaarien juureen ja lahottamaan venettä. Kaarien aluset saa puhdistettua sopivalla muutaman millin paksuisella ja veneen koosta riippuen kymmenen-viisitoista milliä leveällä, päästään taivutetulla lattaraudan pätkällä tai vastaavalla tylpällä raudalla. Ei riitä että vesi pääsee juoksemaan vain alimpien lautojen kaarien ali; myös muut kaarenvälit on syytä puhdistaa, muuten vesi makaa ylempienkin saumojen limissä.

Viimeisenä työkaluna on jäykkä pitkäkarvainen juuri- tai nailonharja, jolla tervanpöly harjataan pinnasta pois. Vaikka pöly sulaakin uuden tervan joukkoon, se on silti syytä puhdistaa pois koska se muuten ajautuu kaarien alle ja tukkii ne entistä pahemmin juuri tehdystä puhdistuksesta huolimatta.

Jos käytettävissä vanha kotikäytöstä hylätty pölynimuri, niin se on pölyn poistamiseen voittamaton laite. Pienet soutuveneet voi kääntää ympäri sisäpuolen tervanpölyn poistamiseksi, mutta erityisesti isommissa veneissä imuri on verraton laite pölynpoistoon. Jos sellaista ei ole käytettävissä tai työmaalla ei ole sähköä on vain yritettävä harjata ja lapioida roskaa pois kuten parhaiten taitaa. Pölyä ja kaarenalustöhkää tahtoo tulla pienessäkin veneessä litratolkulla ja sen puhdistaminen harjalla ja kihvelillä tahtoo olla mahdoton työ. Pohjalle jäänyt sotku taas näkyy tervaan tarttuneina ikävinä kokkareina ja kaarien alusten tukeutumisena.

Pölyn ja lian voi myös huuhdella runsaalla vedellä pois, harjalla autellen. Sen jälkeen pintojen pitää kuitenkin kuivua auringonvalossa useamman tunnin tai vaikka päivänkin ennen tervausta. Vesipesua ei sovi käyttää jos pinta vedetään puupuhtaaksi.

Lämmitys

Terva pitää sivellä puun pintaan aina lämpimänä. Kylmänä se ei imeydy ja ohennettunakin imeytyminen on vaatimatonta. Kevätkylmillä terva on lämmittämättömänä siirapin paksuista jankkia joka ei juokse täyttämään epätasaisen pinnan koloja eikä siitä ole pintakäsittelynä juuri mihinkään. Lämmittämätön terva ei myöskään kuivu koko kesänä.

Lämmittämiseen helpoin väline on kannettava retkikäyttöön tehty kaasu- tai alkoholikeitin, mutta saman työhön käy vaikka arkikäytöstä hylätty grilli, puhalluslamppu, kaasupoltin tai hätätapauksessa avotuli. Avotulta ei voi yleensä suositella, koska kattilan pinnasta nousevat huurut syttyvät hyvin herkästi ja toisaalta kuuma tuli lämmittää kattilan pohjaa niin kovasti että terva pikeentyy kattilan pohjaan ja pikihiutaleet samentavat pinnan. Muutenkin lämmityksen pitäisi olla hellävaraista, jotta terva ei pala pohjaan.

Oikein lämmitetty terva juoksee pensselistä kuin vesi ja lämmittäessä pitää odottaa että seos kuplehtii hiukan, pintaan muodostuu vähän vaaleanruskeaa kuohua. Liian paljon keitetty terva kuohuu ja ehtii jo pikeentyä pohjasta. Keittäminen riippuu seoksesta, mutta kaikissa tapauksissa tervaa pitää sekoittaa useasti. Liian nopea lämmitys ja sekoituksen laiminlyönti näkyy aina siinä että joukkoon ilmestyy pikihiutaleita, vaikkei koko seoksen lämpö olisikaan vielä levittämiseen valmis.

Tervaa lämmitettäessä on hyvä pitää aina käsillä kattilaan sopiva kansi tai pellinpala, jonka voi tökätä palamaan syttyneen lämmitysastian päälle ja näin tukahduttaa tulen. Keväällä tervausaikaan maassa on myös kuivaa heinää ja lehtiä, joissa kulo karkaa helposti kauemmas. Kuivaan heinikkoon kaatunut palava tervakattila ei ole leikin asia, toimi sen mukaan. Vanhojen räsymattojen tai muun yksinkertaisen sammutuskaluston tuominen paikalle ei ole liioittelua. Kuten nestepaloissa yleensä, tervankaan sammuttamisessa vesi ei ole paras keino. Tukahduttaminen matolla, sammutuspeitteellä tai vastaavalla on paljon tehokkaampaa.

Älä ahnehdi tervan levityksessä. Vaikka ökötti olisikin lämmintä, niin se jäähtyy levityksen aikana astiassa nopeasti. Jäähtymisen huomaa siitä, että pensseli tahtoo tarttua pintaan. Lämmitä tavara riittävän usein riippumatta siitä mitä ohenteita tervassa on.

Jos haluaa tervan todella imeytyvän puuhun, pitää puutakin samaan aikaan lämmittää. Jos haluaa uuden puun, esim. korjatun paikan veneessä, sulautuvan vanhaan, kannattaa tervattua kohtaa lämmittää avoliekillä (nestekaasu tai puhalluslamppu), sivellä tervaa tasaiseksi, antaa imeytyä, sivellä taas uusi kerros, lämmittää jne. Tällä konstilla saa uudenkin puupinnan hetkessä mustaksi.

Pensselit

Tervaus ei vaadi kummoistakaan laatua pensseliltä. Pensselin tärkeimmät ominaisuudet ovat, että se sitoo mahdollisimman paljon nestettä ja ettei se päästä karvoja. Vaikkeivät irtoavat karvat niin tervan alta näykään, niin ihan halvinta alennusmyyntipensseliä ei kannata tähänkään tarkoitukseen ostaa. Halvimpien pensselien liima ei aina kestä tervaa ja lämpöä, vaan koko karvatuppo irtoaa varresta. Pensselin pitää olla luja, jotta se kestää myös vastakarvaan maalaamisen kun terva pitää töpötellä kaarien alle. Pääosa tavallisista ulkomaalipensseleistä soveltuu tervalle erinomaisesti

Tervaa kuluu paljon, joten pensseliin leveys saa olla reilu, 60-100 mm ja paksuus mahdollisimman paljon. Ohueen pensseliin ei saa tervaa riittävästi, vaan pensseliä pitää kastaa jatkuvasti. Kallista lakkapensseliä ei kannata ostaa, mutta hyvä ulkomaalipensseli kestää tässä työssä monta vuotta. Jos veneessä on kiinteitä tuhtoja tai muita maalattuja rakenteita, säästä pienempi pensseli näiden rajaamiseen käsivaralla. Pitkävartinen patteripensseli on myös kätevä tervaamiseen veneen sisäpuolella.

Tervauksen aineet

Tervan sinänsä täytyisi olla oikeaa hautatervaa eikä pyrolyysillä tehtyä eli pöntössä tislattua. Näinä päivinä tervan tekijät ovat niin pieniä toimijoita markkinoilla että laadulle ei osaa antaa takeita. Usein veneilijän on tyydyttävä siihen mitä saa eikä ole mahdollisuutta valita puolesta tusinasta eri tervalaadusta parasta. Parasta on aito hautaterva. Terva kannattaa ostaa sellaiselta valmistajalta jonka tuotteita kirkkojen paanukattojen tekijät käyttävät.

Tervakin on eräänlainen tuoretuote. Muovikanisterissa tai -pullossa myytynä tervan kevyimmät tisleet haihtuvat muovin läpi ajan myötä ja vuoden kaapissa odotellut tervapurkki on imenyt posket reilusti lommolle. Tällainenkin terva on käyttökelpoista, mutta se tekee tummemman jäljen ja sitä kannattaa ohentaa enemmän kuin tuoretta. Tiedän veneitä tervatun vuosia vanhan tervahaudan silmästä kaivetulla piellä eivätkä ne siitä pilalle ole menneet. Luonnollisesti tahmea ja paksu pikeentynyt terva ei imeydy puuhun juurikaan.

Tervan lisäaineet

Pellavaöljyä voidaan käyttää tekemään lakkamaisempaa pintaa tervalle. Pelkkä terva palaa kellertäväksi auringossa ja on kellanharmaata loppukesästä. 10-30% pellavaöljyä antaa pinnalle kiiltoa ja vähentää tätä harmaantumista erityisesti veneen sisäpinnoilla. Jos pellavaöljyä laitetaan liikaa, se pehmenee vedessä ja ulkopuolella oleva pellavaöljy-tervaseos harmaantuu ikävän näköisesti kastuessaan. Erityisen pahan näköistä tämä on purjehtivissa saaristolaisveneissä, joissa ulkopuolella veden alle joutuva osa on muutaman tunnin päästä kalmanharmaa ja elottoman näköinen. Kuivuttuaan pinta palaa oikean väriseksi, mutta pitkään veden kanssa tekemisissä ollessaan tällainen pinta huuhtoutuu ohuemmaksi niin että keväällä käsillä on miltei puhdas puu.

Vernissaa eli keitettyä pellavaöljyä voidaan käyttää kuten raakaakin öljyä. Se kuivuu hiukan nopeammin, mutta ei imeydy yhtä syvälle puuhun. Jos on ihan pakko venyttää tervausta pidemmälle kesään, vernissa auttaa kuivumista jonkin verran, mutta paksuntaa tervaa sen verran että seuraavan vuoden imeytyminen on jo vaarassa. Älä käytä joka vuosi.

Puutärpättiä käytetään tervan ohenteena. Se on perinteinen tervan ohenne, vaikka sen ongelmana onkin toisinaan mustien pikihiutaleiden saostuminen tervakattilaan,. Sillä voidaan ohentaa tervaa lämmittämisen lisäksi tai erityisesti kyllästettäessä lämmityksen sijaan. Nykyinen puutärpätti, pineenitärpätti on erilaista ainetta kuin muinainen tervanpoltossa ensimmäisenä syntynyt musta tervankusi. Kyllästeessä hyvä aine, tervaa lämmitettäessä tekee toisien tervojen kanssa mustia pikihelmiä pintaan ja ennen kaikkea saostaa pikeä pensseliin ja astian pohjaan. Tervanpoltossa syntyvä musta tervankusi on hyvää, mutta vaikeasti saatavissa.

Alkoholi, yleensä denaturoitu Sinol tai Marinol on nykyisin monen tekijän mukaan ainoaa oikeaa lantrinkia tervalle. Viina ohentaa tervan, mutta ei saosta pikihiutaleita joukkoon. Vanhaan aikaan sillä oli luonnollinen muu nautintatarpeensa eikä osaa kuvitella veneentekijän haaskanneen hyvää paloviinaa tervan ohenteeksi. Monia tervaveneitä on myöhemmin kyllästettykin Sinolin ja tervan seoksella ja sillä keinoin on saatu terva imeytymään syvälle puuhun. Alkoholi haihtuu kaikkineen puusta eikä jätä mitään jäämiä puuhun, vaan kuljettaa tervan ohuemmat tisleet syvemmälle kuin pelkkä terva imeytyisi. Se tosin tekee tervan leimahdusherkemmäksi sitä lämmitettäessä, joten Sinolilla ohennettaessa pitää pitää tarkka vaari kattilasta ettei pönttö pääse leimahtamaan.

Pinotex ja muut sideaineen sisältävät puunsuojat ovat olleet seitsenkymmenluvun jälkeen monessa tapauksessa käytettyjä tervan lisäaineita. Öljyisyytensä ansiosta ne tekevät samantyyppisen pinnan kuin vernissa, mutta niiden sideaine on tiiviimpää kuin pelkkä öljy. Pintaa poistettaessa ne ovat viheliäisiä aineita, kun pinta on pakko kaapia polttamalla pois eikä kaikkea saa poistettua sitenkään. Ei voida suositella veneeseen sellaisenaan ja tervan lisäaineeksikin vain suurin varauksin.

Aspergol ja muut sideaineettomat lahonsuoja-aineet ovat hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta melko tarpeettomia tervaveneessä. Terva, muillakin aineilla ohennettuna on riittävä lahonsuoja-aine kotoisille puulajeillemme ja kaupallisten lahonsuoja-aineiden mineraalitärpätti ei ole muutenkaan hyväksi puille. Tervatun puuveneen kyllästeisiinkään ei tarvita muita mineraaliöljypohjaisia aineita laho- tai homesuojaksi.

Tervan seokset

Tässä kohtaa päästään tutustumaan salatieteisiin parhaimmillaan. Jos pontikankeitto onkin luonut ympärilleen salaisuuksia ja pitäjäkohtaisia erikoisuuksia, niin veneentervauksessa on vähintään yhdenvertainen määrä erilaisia konsteja ja niksejä kertojasta riippuen.

Ensinnä pitää päättää, tervataanko vene vain vai kyllästetäänkö se ensin. Uuden veneen kyseessä ollen ratkaisu on selvä, puu on kyllästettävä ennen tervausta. Tässä on käytetty erilaisia pitäjä- ja tekijäkohtaisia seoksia: tervaa ja tärpättiä, tervaa ja Sinolia, pelkkää pellavaöljyä, pellavaöljyn, tervan ja tärpätin seosta ja kymmeniä muita. Kyllästys on oma lukunsa, vaikka terva onkin aina päällimmäisenä.

Uuden tai paljaalle puulle raaputetun veneen kyllästyksen jälkeen pintakäsittelyä voidaan jatkaa samalla seoksella vain lisäten tervan osuutta hiljalleen noin puoleen tai kahteen kolmasosaan. Tässä vaiheessa seosta olisi jo hyvä lämmittää, koska muuten terva ei imeydy ohenteista huolimatta. Viimeinen kerros tai pari tehdään jo kuten aiemmin tervatun veneen uusintatervaus.

Yleisimmin vanhan pinnan uudelleentervaus keväällä hoidetaan vain lämmitetyllä tervalla, jossa on jotakin yllä mainittua ohennetta seassa. Parhaan seoksen tai menetelmän titteliä ei ole vielä saatu jaettua. Yleisesti ottaen tervaa voi ohentaa pienellä määrällä Sinolia, tärpättiä, tärpätti-pellavaöljyseosta tai vastaavaa. Pellavaöljyä tai sen seoksia käytettäessä tervan osuus voi olla pienempi kuin pelkällä ohenteella.

Erityisesti paljon ohennettuja seoksia käytettäessä tai pahasti auringonpolttamaa venettä tervattaessa pinnassa saattaa näkyä seuraavana päivänä kuivan näköisiä laikkuja. Nämä pitää paikata seuraavana päivänä ja jos laikkuja on paljon, on syytä vetää uusi kerros tervaa koko veneeseen samantien.

Tervapinnan uusiminen

Vähän alle kymmenen vuoden välein tervapinta alkaa paksuuntua niin pahoin, että se kannattaa poistaa. Ulkopuolelta se vie muutamasta tunnista päivään. Mitä enemmän pellavaöljyä pintaan on ajettu, sen sitkeämpää käsittely on, mutta kevätahavilla pinta on yleensä niin haurasta että se lähtee terävällä raapparaudalla. Neliteräinen käännettävä skraba on hyvä, terän voi aina neliömetrin tai parin jälkeen kääntää. Se syö tervaa kuin hyeena ja neljännen terän jälkeen viilaus ei kestä kuin hetken. Kovapalaterien kulma ei tunnu soveltuvan tervalle, terän pitäisi olla hivenen leikkaavampi.

Tärkeintä työstäessä on pitkä, jaloista lähtevä työliike. Lyhyellä nykytyksellä saa vain käsivartensa kipeäksi eikä jälkeä synny. Pienen veneen sisäpinnankaan raapiminen ei vie kuin muutaman tunnin, vaikka kaarien vuoksi pitkää liikettä ei voikaan tehdä.

Joskus vanha terva ei tahdo lähteä pinnasta ja yleisesti syynä on liian sitkeä pintakerros. Silloin ei auta mikään muu kuin kuumentaa pinta kuumailmapuhaltimella, kaasutoholla tai vanhanajan puhalluslampulla ja raapia sulava terva pois. On hyvä jos tekijöitä on kaksi - toinen lämmittää ja toinen kaapii sulaneen tervan pois. Toisinaan terva lähtee hyvin, mutta joskus törmää veneeseen, jossa terva lähtee vain vaivoin venyvänä pikenä pois pinnasta. Palovaara on melkoinen, liekin kanssa täytyy olla varovainen ettei sojottele sitä ihan mihin vaan, eikä kuumenna samaa kohtaa liian pitkään.

Tässä työssä vaihtopalateräiset raudat ovat turhia kapineita; jos raudassa on kiinnitysruuvi jossakin terän lähellä niin terva tukkeentuu siihen kiinni ja sulanut terva leviää pitkin pintaa. Lattaraudasta taottua raapparaudan pintaa pitkin sula terva juoksee eikä takerru kiinni. Kiusana on se, että rautaa saa olla alvariinsa viilaamassa.

Kevätpäivän remontti

Kuinka vaikeaa tervaveneen huoltaminen sitten on? Katsotaanpa esimerkki eräästä kevätkunnostuksesta

Tervattu puuvene voi näyttää täysin hylkytavaralta, vaikka vene olisikin rakenteellisesti hienossa kunnossa. Kesämökin takapihalle pariksikymmeneksi vuodeksi unohdettu pikkuvene ei välttämättä olekaan juhannuskokkoon tuomittu raato vaan arvokas kulkupeli vielä vuosiksi eteenpäin.

Pikakunnostus aloitettiin raapimalla kaikki auringossa palanut terva pois. Vanhasta auringossa palaneesta tervasta ominaisuudet ovat jo pilalla, eikä uutta tervaa kannata yrittää imeyttää sen läpi puuhun. Koska venettä oli säilytetty ylösalaisin, oli ulkopuolen terva palanut monista paikoista jo pois ja muualta se oli lasittunutta, kovaa ja helposti irtoavaa. Sisäpuolelta terva oli myös kovettunut, mutta vielä kohtuullisessa kunnossa. Tällä kertaa tervan raapiminen kuiviltaan riitti samaan veneen puupuhtaaksi. Sisäpuolelta riitti tervapinnan rikkominen ja irtonaisen tervan raapiminen pois, eli normaali tervapinnan kevätkunnostus.

Vanhan tervan raapimisen jälkeen vene kyllästettiin ulkopuolelta kevyesti pellavaöljyn, tärpätin ja tervan seoksella. Alkuun laitettiin lähes pelkkää pellavaöljyä, mutta n. 10 kerroksen jälkeen tervan osuutta lisättiin. Puu imi kyllästettä noin 4-5 litraa. Sisäpuolelle laitettiin myös muutama kerros, vaikka tarkoitus oli vain tervata pinta.

Viimeiseksi vene tervattiin, sisäpuolelta kerran vähän ohennetulla tervalla ja ulkopuolelta kolme kertaa märän kyllästeen päälle. Ulkopuolen tervassa oli noin kolmannes pellavaöljyä ja tärpättiä ja loput tervaa. Tuore, vastakyllästetty pinta imi lämmitetyn tervankin hienosti sisään.

Ohessa on kuva veneestä kunnostuksen jälkeen. Palanut, lahon näköinen puupinta olikin täysin tervettä puuta ja väri vaihtui likaisen mustanharmaasta kauniiseen meripihkanväriin. Vaikka venettä ei edes aiottaisi käyttää aktiivisesti, se kannattaa ajoittain tervata, jotta se säilyisi ehjänä mahdollisille tuleville käyttäjille. Kuiville vedetty ja hyvin tuettu pikkuvene pysyy ylösalaisin käännettynä hämmästyttävän pitkään hyväkuntoisena.

Kuinkako kauan remontti kesti? Viikkoja? Kuukausia? Ei, valokuvien alareunan päiväyksestä näkyy, että koko juttu saatiin tehtyä yhden pitkän kevätpäivän aikana kahden ihmisen voimin. Puuveneenkö kunnostus vaikeaa ja työlästä? Tervaveneen kunnostus ei ainakaan...

Pellavaöljymaalit

Pekka Huhta — Thu, 04 Oct 2007 13:54:24 +0000

Pellavaöljymaalit tehdään vernissasta ja pigmenteistä. Kiiltävämpiin maaleihin käytetään vernissan lisäksi lakkaa (esim. ovet ja ikkunat maalataan lakkamaaleilla) ja himmeissä pellavaöljymaaleissa on tärpättiä himmentämässä pintaa. Maalia ei yleensä ohenneta, tai jos ohennetaan niin käytetään vernissaa tai valmistajan omaa ohennetta ohentamiseen. Tärpätti himmentää maalin, joten sillä ei saa ohentaa jos ei eriyisesti halua himmeää pintaa.

Pellavaöljymaalit kuivuvat hapettumalla ja auringon UV-säteilyn ja lämmön avustamana. Kuivuminen nopeutuu valoisassa ja ilmavassa paikassa, pimeässä kellarissa maali voi olla märkää viikonkin. Kuitenkaan tätäkään ei pidä liioitella, maali kuivuu liian nopeasti suorassa auringonpaisteessa.

Maalin levitys poikkeaa suuresti monelle tutumpien lateksien ja muiden modernien maalien levityksestä. Pellavaöljymaalia levitetään aina hyvin ohuesti ja pensselillä hangaten. Ohut kerros kuivuu nopeasti ja hankaaminen edesauttaa maalin tarttumista pintaan. Puhutaan ”ranneohennuksesta”, siitä että maali tuntuu riittävän hyvin pitkälle kun vaan jaksaa hangata. Liian paksu kerros ryppyyntyy krokotiilinnahalle kuivuessaan.

Maalinvalmistajia löytyy useita:

Uulatuote http://www.uula.fi/

Sateenkaarivärit http://www.sateenkaarivarit.fi/

Kirjovärit http://www.kirjovarit.fi/

Tikkurilalla on myös Lin-sarja, joka on pellavaöljymaalipohjainen sekä Permo-lattiamaalit. http://www.tikkurila.fi/files/318/Tikkurila_esite_Vanhan_ajan_maalit.pdf

Valmistajien sivuilta löytyy paljon lisätietoa.

Paloöljy, petrooli

Pekka Huhta — Thu, 04 Oct 2007 13:01:18 +0000

Loistavaa puhdistusainetta, muun muassa. Vanha pinttynyt lika lähtee vanhoista esineistä usein paloöljyllä ja hienolla teräsvillalla (000 tai 0000). Samaten ruosteisissa työkaluissa ym: öljy pehmentää ruosteen niin että se on helppo poistaa karkeammalla teräsvillalla (karkeus 1, 2 tai 3) ja viimeistellä hienommalla.

Paloöljystä on saanut nimensä myös viime aikojen suosikkimaali, petrooliöljymaali. Petrooliöljymaali on ihan kelpo maali ja erityisesti nykyihmiselle se on kovasti mieluinen kun se säästää parilta ylimääräiseltä maalauskerralta. Seinässä se onkin ihan hyvää. Se ei ole "vuosisatoja koeteltu" vanha maali kuten pelkkä pellavaöljymaali, mutta toimiii kuitenkin ihan samoilla mekanismeilla. Pellavaöljymaalihan ryppyyntyy jos sitä laittaa mukama "kerralla peittävän kerroksen", petroolimaalissa paloöljylisäys antaaa mahdolisuuden ajaa maaliin niin lujasti pigmenttiä että maali peittää yhdelläkin kerralla samalla kun pois haihtuva petrooli pitää huolen että maali ei ryppyynny. Tavallista öljymaalia ei voi koskaan laittaa kerralla peittävää määrää seinään, koska maali muuten menee kuivuessaan rypyille.

Keitetty pellavaöljy, vernissa

Pekka Huhta — Thu, 04 Oct 2007 12:54:51 +0000

Keitetty pellavaöljy valmistetaan kylmäpuristetusta öljystä keittämällä sitä erilaisten metallisuolojen kanssa, jolloin öljy muuttuu kovemmaksi, nopeammin kuivuvaksi mutta myös vähän huonommin imeytyväksi.

Vernissaa voi käyttää maalien tai kitin valmistukseen tai jopa pehmeänä lakkana sellaisenaan. On olemassa myös vernissaan ja kiinanpuuöljylakkaan perustuvia hyviä perinteisiä lakkoja, esim. Le Tonkinois ja Rylard.

Sekä pellavaöljyyn että vernissaan kastetut rätit voivat syttyä itsekseen, joten rätit pitää aina joko polttaa tai pestä hyvin ennen kun ne heitetään pois, eikä niitä saa jättää lojumaan pitkin.

Kylmäpuristettu pellavaöljy

Pekka Huhta — Thu, 04 Oct 2007 12:52:40 +0000

Pellavaöljyä käytetään puun kyllästämiseen ja erilaisten seosten tekemiseen. erityisesti vanhojen ikkunoiden kunnostuksessa on tärkeää kyllästää puu hyvin. Aurinko ja aika on pessyt puusta puun omia rasvoja pois ja ne on hyvä korvata pellavaöljyllä.

Puun solukon rakenteesta riippuu, kuinka syvälle kylläste imeytyy ja kuinka paljon sitä on puuhun imeytettävissä. Puussa on erilaisia suurempia huokosia, joita pitkin vesi ja ravinteet ovat liikkuneet puussa. Niitä pitkin myös kylläste kulkeutuu syvemmälle puuhun. Esimerkiksi mänty on hyvin otollinen puu kyllästettäväksi, koska sen solurakenne on avoin. Kuusi sen sijaan imee kyllästettä mäntyyn verrattuna hyvin vähän, koska sen solurakenteessa kylläste ei kulkeudu niin helposti. Yleensä kovemmat puut imevät vähemmän kyllästettä.

Kun puun pintakerros on kyllästetty, se toimii tehokkaana kosteussulkuna. Veden eteneminen puussa hidastuu merkittävästi, kun pintakerroksen puusolut on jo päällystetty vettä hylkivällä öljyllä. Tämä öljy toimii myös hyvänä tarttumapintana öljypohjaiselle lakalle tai maalille.

Öljykyllästys perustuu ensisijaisesti puun kosteuden rajoittamiseen. Pellavaöljyhän ei ole pöpöille mitenkään myrkyllistä vaan mm. homesienet syövät sitä suurella mielihalulla. Jonkun millin pinnasta imeytynyt pellavaöljy kuitenkin on täyttänyt paikat, joihin imeytyvä vesi yrittää mennä ja koska puussa ensin ollut öljy hylkii vettä, veden tunkeutuminen rakenteeseen hidastuu merkittävästi.

Muista aina kyllästäessäsi pyyhkiä pintaan jäävä pellavaöljy pois äläkä anna sen kuivua pintaan lätäköksi. Siitä muodostuu vain nahkamainen kalvo, jonka päällä ei pysy mikään maali tai lakka.
Pellavaöljyä voi käyttää myös kitin tekemiseen (katso liitujauhon kohdalta) tai maalien kuivumisen hidastamiseen.

Mehiläisvaha ja huonekaluvaha

Pekka Huhta — Thu, 04 Oct 2007 12:51:41 +0000

Mehiläisvaha soveltuu hyvin huonekaluvahaksi, tosin kovempia vahoja sisältäviä valmiita huonekaluvahoja saa valmiinakin.

Oma entisöintivahani tehdään seuraavasti: Otetaan pieni lasipurkki johon laitetaan mehiläisvahan paloja ja pikku tilkka pineenitärpättiä. Laitetaan lasipurkkiin kansi ja koko purkki vesihauteeseen kattilaan ja lämmitetään vettä kunnes vaha sulaa (älä keitä kovaa). Kun vaha on sulaa, joukkoon lisätään hiukan vernissaa tai pellavaöljyä ja haluttaessa tervaa. Lisäaineita lisätään käytöstä riippuen, yleensä käytän huonekaluvahana pehmeähköä, juuri ja juuri rätillä levittyvää vahaa.

Sellakkakäsitelty pinta voidaan vahata jotta se kestää paremmin vettä ja kulutusta. Anna kuitenkin huonekaluihin vedetyn sellakan kuivua pari päivää ennen vahaamista, jotta sellakka ehtii varmasti kuivua.

Sellakka ja sellakkahiutaleet

Pekka Huhta — Wed, 03 Oct 2007 19:10:07 +0000

Sellakka on kauniisti sanottuna kirpun kakkaa. Ei nyt aivan, mutta melkein; shellakka tehdään kuten silkkikin, pienen hyönteisen erittämästä kotelosta. Kotelot kerätään, murskataan, pestään ja jalostetaan sellakaksi. Sellakka myydään joko hiutaleina tai valmiiksi alkoholiin sekoitettuna liuoksena. Hiutaleet voi itse sekoittaa haluamansa vahvuiseksi liuokseksi tai niitä voi sulattaa lämmöllä ja käyttää pienten kolojen kittaamiseen sellaisenaan.

Sellakkaliuosta voi tehdä itse: hiutaleet laitetaan lasipurkkiin ja päälle kaadetaan spriitä. Yleensä teen paksun sekoituksen astiaan, noin 1 osa sellakkahiutaleita ja 1½-2 osaa spriitä. Tätä pitää vielä ohentaa spriillä puoleen tai vielä ohuemmaksi kun tehdään viimeisiä kiilllotuskerroksia tai siistitään kulunutta sellakkapintaa.

Sellakkaa saa useissa eri ruskean ja punertavanruskean sävyissä lähes läpikuultavan kirkkaasta meripihkansävyisten kautta tummanruskeaan. Väri riippuu sellakkahyönteisen isäntänään käyttämästä puusta ja sellakan puhtausasteesta. Kunnostuksessa pärjää yhdellä verrattain vaalealla värillä, jos joutuu tekemään pinnan alusta asti voi joutua etsimään sävyä tarkemmin. Itse käytän vaaleaa kiillotussellakkaa ja hyvin tummaa ”piironkisellakkaa” joka sopii vanhojen tummaksi petsattujen huonekalujen pintaan.

Lähes kaikki lakatut huonekalut 1800-luvulta 1920-30-luvulle on käsitelty sellakalla. Sen jälkeen selluloosalakka valtasi alaa. Sellakan tunnistaa helposti: ota pikku tippa spriitä (esim. Sinol) rättiin ja pyyhkäise sillä pintaa näkymättömästä paikasta. Jos pintalakka sulaa ja tarttuu rättiin, esine on käsitelty sellakalla.

Sellakka ei kestä myöskään vettä, joten toinen tapa tunnistaa pinta on se, että pöydänkansissa on lasien ja kukkaruukkujen jättämiä pyöreitä vesijälkiä. Nämä saa kuitenkin helposti kiillotettua piiloon.

Sellakkaa ei yleensä levitetä pensselillä vaan kiillotustullolla. vain puhtaalta puupinnalta liikkelle lähtiessä ensimmäiset paksut kerrokset levitetään siveltimellä, sen jälkeen tasoitus on parempi tehdä tullolla. Tullo tehdään vanhasta villasukan varresta tai kerästä villalankaa joka harsitaan löyhälle kerälle. Tullon koko riippuu siitä mitä sillä kiillotetan: isoa pöydänkantta kiillottaessa voi käyttää isoa, jopa reilun tennispallon kokoista tulloa, pienten kolhujen korjaamiseen tai vaikkapa sellakatun tuolin uudelleenkäsittelyyn on järkevää tehdä paljon pienempi, jopa tikkuaskin kokoinen pikkutullo.

Vanhaa pintaa sellakalla kunnostaessa pitää muistaa että vanha sellakka sulaa myös alkoholiin. Jos siis levität liikaa sellakkaa kerralla voit sulattaa vanhan lakan pilalle.

Huonekalujen kunnostuksessa pinta puhdistetaan ensin. Tähän on hyvää esimerkiksi hyvin hieno teräsvilla (karkeutta 000 tai 0000) ja pinttyneisiin likatahroihin varovasti tippa paloöljyä. Jos puu on paljaana, älä käytä öljyä koska se imeytyy puuhun ja tekee öljyläikän. Hankaa isoimmat vesijäljet (vaalea hilseilevä kerros) pois ainakin irtovalta osalta. Älä missään tapauksessa jynssää puusta petsiä pois

Sellakkaliuosta otetaan tulloon ja pyyhitään sillä pinta. Jos pinnassa on vain vähän virheitä ja vesijälkiä, yksi nopea kerros voi riittää häivyttämään vesijäljet.

Kunnostettaessa pintaa pyyhitään varovasti kuivahkolla tullolla. Rätti ei saa pysähtyä pinnalle missään vaiheessa, koska muuten vanha lakka sulaa ja on vaarassa tarttua tulloon. Tulloa kuljetetaan ”liidättämällä”, niin että se on jo vauhdissa kun se osuu pintaan ja jatkaa matkaa vielä kun se irtoaa pinnasta. Sillä ei siis ole tarkoitus jynssätä pintaa vaan kostuttaa pinta sellakalla. Jos pinta tuntuu kaikesta huolimatta tarttuvan, tipauta jollekin pinnalle (ei käsiteltävälle huonekalulle) yksi tippa paloöljyä ja kuivaa se sellakkatullolla. Tämän jälkeen tarttuminen vähenee, mutta liika paloöljy myös himmentää pinnan, eli käytä tippoja vain tarpeeseen.

Kokonaan puulta aloittaessa tekniikka on hiukan erilainen. tekniikka on selostettu monessakin entisöintikirjassa, kannattaa lainata kirjastosta pari ennen kuin aloittaa. Perusperiaate on, että pohjalle levitetään muutama kerros paksumpaa sellakkaa (vaakasuorilla pinnoilla voidaan käyttää tähän myös pensseliä) ja sen jälkeen jatketaan pyörittävillä liikkeillä tullon kanssa ohuemman sellakan levittämistä.

Sellakan tärkein ominaisuus tuossa käytössä on se että se "kastelee" vanhan lakan jolloin vaaleat kohdat eivät näy. Nehän siellä eniten paistavat silmään. Pienet vesijäljet häviävät tyystin ja isommatkin häivyttyvät todella paljon. Pinnasta ei tule uuden lakkapinnan näköinen, mutta vaaleat lakan murtumat lakkaavat näkymästä. Esineestä tulee siisti ja se silti "näyttää ikänsä".

Kolhujen täyttäminen sellakalla on toissijaista vain täyttämisen takia, lähinnä käytän sitä itse sen vuoksi että repeytyneen vanhan pintalakan reunat tasoittuvat. Paksua sellakkaa voi laittaa pensselillä kolhun kohdalle. Sellakka täyttää reunat aavistuksen verran koholle että teräsvillalla saa sitten häivytettyä rajaa niin että se ei peilaa ripsureunana silmään.

Jaa, yksi vinkki vielä: sellakkapinnan saa pois uudella sellakalla. Korjasin tuossa hiljattain yhden vanhan piirongin, jossa oli puulle asti kukkapurkin jäljet kannen lakassa. Vedin pensselillä paksun kerroksen sellakkaa pintaan niin että vanha sellakka suli ihan kurtuille. Se oli sitten helppo hangata kolmosen teräsvillalla kokonaan pois, samalla sellakkaa imeytyi vesijälkiin ja värikin tasottui. Annoin kuivua, hankasin kevyesti loput sellakan jäämät kuivana teräsvillalla ja sellakkasin pinnan piironginruskealla tummalla sellakalla. Siitä tuli hirveän hyvä, en edes itse pysty sanomaan eroa kannen ja muun pinnan välillä vaikka yleensä kyllä osaan löytää omista töistäni jos jonkunnäköistä vikaa

Vanhan huonekalun ehostus sellakalla ei siis vaadi mitään erityistaitoja ja onnistuu hienosti myös ensikertalaiselta. Se on sellakkakäsitellyille pinnoille historiallisesti oikea pintakäsittelyaine ja on tarvittaessa poistettavissa spriillä, joten vanhalle esineelle ei tehdä vahinkoa.