Vaahtoa suupielistä, eli miksi muka korjata vanhaa

Mikä rakentamisessa on tärkeää? Miksi nykyihminen pitää uutta parempana kuin vanhaa, minne ovat menneet vanhat huonekalut ja rakentamisen ymmärrys ja ennen kaikkea, mitä se muille kuuluu mitä mä mun tontilla teen?

Miksi?

Mikä itu on vanhoissa materiaaleissa tai mikä on ”vanhan talon henki? Miksi ylipäänsä vaivautua pohtimaan vanhojen materiaalien käyttöä, kun kaupasta saa helposti ja halvalla uusia moderneja standardiratkaisuja nopeasti? Voiko tosiaan olla ettei ihminen ole oppinut mitään 50-luvulta lähtien,? Eikö uusi ole muka parempi?

Vanhojen materiaalien paremmuudesta voidaan esittää muutamia perusväittämiä, joihin – ainakin osaan – sisältyy myös paljon tunteenomaista ajattelua. En edes yritä esittää, että ”perinteinen” tai perinteisesti toteutettu ratkaisu olisi aina ja absoluuttisesti ainoa oikea tai edes paras. Sen sijaan yritän perustella sen, miksi perinteiset, yksinkertaiset ratkaisut ovat yleensä hyviä, pitkän päälle edullisia ja turvallisia. Ja erityisesti soveltuvat vanhoihin taloihin ja toimivat hyvin yhdessä vanhojen materiaalien kanssa.

Mitä vanhan talon kunnostamisessa ylipäänsä ajetaan takaa? Oma ajatteluni lähtee liikkeelle yksinkertaisuudesta: rakenteiden yksinkertaisuudesta, materiaalien yksinkertaisuudesta ja mahdollisimman matalasta jalostusasteesta. Pellavaöljymaalin tekemiseen ei tarvita kuin pellavaöljyä ja vähän pigmenttiä, eikä pellavaöljynkään saamiseksi tarvita kuin pellavansiemeniä, prässi ja kattila vernissan keittoon. Modernin maalin tekemiseen tarvitaan teollisuuslaitos. Lautalattian saisi periaatteessa sahattua ja höylättyä vaikka käsin, mutta laminaatti edellyttää prässejä, puristimia, liimoja, filmiprinttejä ja jälkikäsittelyjä jotta päästään samaan kuvioon kuin mikä lautalattiassa on luonnostaan.. Esimerkkejä on lukemattomia, mutta perusajatus takana on, että mitä vähemmän raaka-ainetta on jalostettu (niin kuin ennen tapahtui) sitä lähempänä ollaan alkuperäistä ajatusta.

Vanhat materiaalit ovat myös olleet 50-luvulle asti aina huollettavissa. Vasta kovalevylle maalatut kaakelijäljitelmät ja ”paneloinnit” ovat ensimmäisiä materiaaleja jotka rikkovat tämän kaavan. Samalla ne ovat myös ensimmäisiä teollisia jäljitelmiä aidoista materiaaleista.

Tyypillistä suurelle osalle myöhemmin tulleista jäljitelmämateriaaleista on ollut, että niitä on mainostettu ensinnä edullisempina ja toisekseen kestävämpinä tai huoltovapaampina kuin alkuperäistä. Ohut kulutuspinta pinnassa on joko suojannut halpaa pohjamateriaalia huonosti tai sitten liiankin hyvin, jolloin pinta kyllä kestää, mutta alla oleva materiaali ei.

Rintamamiestalojen osalta on vaikea välttyä kokonaan keskustelulta siitä että mikä on aitoa ja mikä on jäljitelmää, koska tietyllä tavalla ensimmäiset edulliset ja muodikkaat ”kansanmateriaalit” kuuluivat jo materiaalikirjoon 40- sodanjälkeisistä ajasta lähtien. On siis vaikeaa kieltää käyttämästä vaikka nyt halpaa kovalevylle printattua panelijäljitelmäkuviota vessassa joka on alunperin päällystetty kovalevylle maalatulla kaakelikuviolla. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin sellainen saattaa ajatuksellisesti sopia siihen vessaan paremmin kuin seinien laatoittaminen tai jokin muu tyypillinen nykyajan ratkaisu. Ero jäljitelmän, jäljittelyn ja mukaelman välillä on pieni. Joskus jäljitelmä voi sopia vanhan kaveriksi paremmin siinä missä perinpohjaisesti uusilla laadukkaillakin materiaaleilla tehty olisi jopa ylikorjaamista.


Materiaalien kestoikä ja säilyminen erilaissa olosuhteissa

Perinteisiin materiaaleihin kuuluu huollettavuuden ja aitouden lisäksi monikäyttöisyys ja kyky sietää erilaisia olosuhteita. On pelottavaa kuinka paljon nykyisin rakennetaan taloja joiden koko olemassaolo perustuu tekniikkaan: siihen että ohut höyrynsuojamuovi pysyy ehjänä, että ilmastointi jaksaa pitää alipaineen talossa, että lämmitys on päällä koko talon elinkaaren ajan, että salaojakaivon tai viemärin poistopumppu toimii aina, että katolla kattopellin satojen kiinnitysruuvien jokainen tiiviste pitää täydellisesti vettä. Aika haaste?

Perinteinen rakentaminen ei tärväänny siitä että talo on kylmillään, kunhan putket eivät pääse jäätymään halki. Yleisesti ottaen rakentamien ei missään vaiheessa ole lähtenyt liikkeelle sokeasta uskosta siihen että jokin kemikaali, tiiviste, laite tai järjestelmä toimii. Perinteinen rakentaminen on ennemminkin lähtenyt liikkeelle siitä että aika syö ja kaikki happanee ajallaan.

Talon elinkaari pitäisi laskea ennemmin noin sadassa vuodessa kuin muutamassa kymmenessä. Tähän aikaan kuuluu väistämättä talon väärinkäyttöä, ehkä olosuhteiden muutoksista johtuvaa asumattomuutta ja varmasti jonkinasteista huoltamattomuutta. Materiaaleja ei koskaan saisi laskea sen mukaan, että ne toimivat oikein vain täysin optimaalisissa olosuhteissa vaan sen mukaan että talon elinkaaren aikana vahinkojen tai laiminlyöntien mahdollisuus on todennäköistä tai lähes varmaa

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi perinteiset puuikkunat ja verrataan niitä uusiin. Vanhoissa ikkunoissa oli kynte jossa on lasi, sen päällä oli pohjakitti, sitten lasi (lasitusnauloilla varmistettuna) ja sitten pintakitti hyvin maalattuna. Uusissa ikkunoissa on maalattu puu, jonka sisäpuolelle ajettuun huullokseen lasi on liimattu tiivistemassalla.

No, vanhassa ikkunassa ensin petti maali. Sen johdosta kitti alkoi pikkuhiljaa murentua. Vielä kun kitti on murentunut aika loppuun asti, lasia pitkin valuva vesi juoksee kyntteeseen ja sitä pitkin alas, mutta ei koskaan jää seisomaan mihinkään eikä pääse sisälle asti. Lasin alla oleva pohjakitti on vielä ainakin joiltain osin paikallaan ja vaikka kaikki kitti olisi rapissut pois, niin lasi roikkuu mukana lasitusnauloilla. Ja tällaisesta ikkunasta on vielä kunnostettavissa – mahdollisesti vähän puuta vaihtaen –hyvät, tiiviit ja käyttökelpoiset ikkunat.

Entäpä uusi ikkuna? Lasi on liimattu pokan sisäpuolelle tehtyyn kyntteeseen. Ainoa asia joka estää lasia pitkin valuvaa vettä vuotamasta lasin ja puun välistä sisälle ja rakenteisiin on silikonimassa jolla lasi on liimattu kiinni. Kun se pettää, niin lasia pitkin valua vesi vuotaa suoraan ikkunan ja puun väliin, hyvään ”taskuun” joka pysyy koko ajan märkänä, niin että puulla ei ole edes teoriassa mahdollisuutta kestää. Mitä sanoo ikkunan tekijä? No tietysti: ”kuule kyllä nämä nykyiset massat kestää niin hyvin että sitä on ihmisten vaikea uskoa”. Kyllä vain. Ainaskin sata vuotta.

Vaikka tiiviste olisi kuinka hyvä, se pettää aikanaan. Suuressa osassa moderneja rakenteita ei ole minkäänlaista sisäänrakennettua, rakenteellista suojausta vaan suojaus perustuu vain maalin tai massan pitävyyteen.

Itse tekeminen vai valmiin hankinta, uusi vai vanha?

Suomalaiseen perinteeseen hiipi jo varhain ajatus, että itse tehty kangas on vain tämmöstä, ja sen paremman puvun pitää olla vapriikinverkaa. Itse on tehty niin paljon että tehtyä on pidetty halpana, halpa-arvoisena ja monin paikoin ihan häpeän aiheenakin. Sama koskee vanhaa: huonokin uusi on usein suomalaisen mielessä parempi kuin vanha ja kulunut, köyhyydestä muistuttava esine.

Monin paikoin nykyajattelussa kaikuu sodanjälkeisten aikojen pula ja sen jälkeen 60- luvulta alkanut elintason nopea nousu, maaltamuutto ja maastamuutto. Kun elintaso noihin aikoihin nousi huimaksi aikaisempaan verrattuna, uudessa kaupunkiasunnossa oltiin mieluummin ilman huonekaluja kuin tuotiin mukana vanhasta köyhyydestä muistuttavia esineitä ja asioita. Samalla tavoin toimivat täällä lomailevien ruotsiin muuttaneiden esimerkki: kukapa ei olisi ajanut Mosseaan navetan taakse piiloon kun pihaan ajettiin uudella Volvolla.

60- ja 70-luvuilta on suuri määrä erilaisia kirjojen ja lehtien neuvoja siitä kuinka hienosti vanhasta ja ummehtuneen näköisestäkin vanhanaikaisesta kalusteesta saa ihan mukiinmenevän, kun sahaa siitä silmiinpistävimmät vanhanaikaiset koristeet pois ja maalaa sen iloisen värisellä Miranolilla pirteäksi.

Tänä aikakautena on tapahtunut valtava katkos oman historian, kulttuurin ja perinteen arvostuksessa. Samalla tavoin kun köyhyyttä ja vanhaa on haluttu piilottaa esineistössä ja huonekaluissa, sitä on pyritty piilottamaan rakennuskannassa. On vanha hokema siitä että mitä ryssä ei Helsingistä saanut sodan aikaan pommitettua, se viimeisteltiin ihan itse 60-luvulla. Sen jatkeena muukin rakennuskanta on muuttunut. Kun kaikilla kaupunkilaisilla on ollut hienot, sileät seinät, katot ja lattiat elementtitaloissaan, myös vanhempaan rakennuskantaan on haluttu samaa ilmettä. Seinät on levytetty maalatulla lastulevyllä tai vähintäänkin revitty pinkopahvit ja tapetoitu uudelleen levyjen päälle. Lattioihin on lirautettu kipsitasoite tai hakattu kovalevyt pintaan ja vedetty lautalattian päälle linoleum- tai muovimatto.

Kaiken päälle elementtitalojen matalat huoneet ja öljykriisi tulivat yhtä aikaa, jolloin korkeiden salien kattoja laskettiin standardikorkeuteen ja levytettiin päältä. Matala tila tuntui yhtäkkiä hienolta, kun kaupunkiasunnoissakin katot olivat tukkaa viistävän alhaalla. Ja samalla muodonmuutos ”vanhanaikaisesta” ja koristeellisesta vanhasta yhteismitalliseen matalaan ja sileään uuteen oli valmis.

Paluu tästä uudesta alkuperäiseen ei ole aina yksiselitteinen. Kaiken 60- ja 70-lukulaisen repiminen olisi aivan samanlaista hävittämistä kuin mitä tuona aikana harrastettiin, Vaikka näiden aikojen jäljiltä säilytettävä on vähissä, jotain kaikuja voisi ihan hyvin siltikin jättää. Meillä esimerkiksi alakerran pintamateriaalit on palautettu samantyyppisiksi (ei tosin samanlaisiksi) kuin talossa alunperin on ollut, mutta yläkerrassa 60-luvun jäänteet ovat saaneet jäädä, ja saavat jäädä edelleenkin kun taloa kunnostetaan. Talon historiaa ei pidä pyyhkiä pois eikä hävittää: satavuotiaita taloja ei saa uutena. Myös 60-lukua ja sen hävitysvimmaa voi sietää ja säilyttää; sen hävittäminen ”vanhanaikaisena” on aivan yhtäläistä tärvelemistä kuin alkuperäinen 60-luvun hävitystyö. Jos kyseessä ei ole rakennusvirhe tai vaarallinen rakenne, niin osia myös tästä ajasta voi hyvin ajatella säilyttävänsä. 2030-luvulla se voi hyvin olla jälleen ihastelun aihe. Ei ehkä kaikkea – mutta eipä kaikesta ole kaikkea koskaan säästetty.


Vahoihin materiaaleihin ja hyvään rakentamiseen liittyy keskeisesti ja parhaimmillaan käsityön – jonkun tekemän käsityön – leima. Se ei tarkoita sitä että jokaisen pitää sännätä metsään kaatamaan tarvepuita ensi talven keittiöremonttia varten eikä edes sitä että jokaisen pitäisi pinkopahvittaa ja tapetoida seinänsä ihanitte. Vanha talo ei ole sen huonompi eivätkä talon omistajat sen kelvottomampia vaikka kaikki ei olekaan ihan itte omista päreistä laadittua. Vaikka jälleenrakennusajan taloissa olikin tyypillistä oma hartiapankkirakentaminen ja kaiken tekeminen itse, aikaisempien aikojen rakentamisessa oli hyvin yleistä – ja jopa toivottavaa – että vaikeimmat työt teki alan ammattilainen.

Vaikka jokaisella ihmisellä oli tietty sisäsyntyinen ja tekemällä opittu kosketus siihen miten erilaisia asioita tehdään, niin omat rajat ymmärrettiin hyvin ja ammattilaisen työtä kunnioitettiin. Vaikkapa nyt ikkunoiden tai ovien tekeminen oli selkeästi ammattimiehen työtä ja nykyisin niinkin arkinen asia kuin (öljy)maalaus oli vain ammattimiehelle pyhitettyä homma. Maalien osalta tehdasmaalit ovat muuttaneet paljon ja tehneet maalaamisesta helppoa, mutta kenenkään ei pidä kokea huonoa omaatuntoa siitä että vaikkapa ikkunoiden kunnostus tai niihin mahdollisesti liittyvät puuyöt tuntuisivat ylivoimaisilta. Kaikki on opittavissa: ikkunapuuseppä ei ole yhtään ihmistä kummempi olento, ainoa ero on harjoituksen määrässä. Kohtuukuntoiset ikkunat saa korjattua hyvin perustiedolla. Puutyön perusasiat osaava ihminen oppii tekemään aika happamistakin pokista hyvät ikkunat. Mutta silti kaiken yli: erityisesti ikkunatyöt ja muut suurempaa osaamista edellyttävät hommat ovat usein sellaisia että nykykonttoristi saattaa helposti tuhrata enemmän aikaa harjoitteluun ja koekappaleiden tekemiseen kuin mitä menisi rahan tienaamiseen ammattilaiselle.

Mitä enemmän teen itse ja opin, sitä myötä opin myös arvostamaan ihmisiä jotka aidosti osaavat tehdä asioita käsillään. Viiden vuoden taukoamattoman puuveneiden kunnostuksen jälkeen tuntui houkuttelevalta ruveta kunnostamaan taloja. Arvelin, että vaikka talonkin pitää pitää vettä, niin ei sen sentään kellua tarvitse. Ylpeys kostautui ensimmäistä reilu kaksi metriä korkeaa ikkunanpokaa kunnostaessa ja nurkkaliitoksia käsin sovittaessa. Kun kuuden lehden sormiliitos alanurkassa oli puoli milliä vinossa, ikkuna oli yläreunastaan jo monta senttiä kierollaan. Vaikka arvelin että veneen kylkilaudan sauman nyt saa pitämään aika vähällä höyläämisellä, niin ei sekään taito tuottanut edes kelvollisia pokapuita, hyvistä nyt puhumattakaan.

En missään tapauksessa yritä pelotella ihmisiä tekemisen vaikeudella, mutta samalla on ihan hyvä muistuttaa että oikeita ammattilaisia on, ja teettämällä jonkun työn ammattilaisella omaa aikaa voi riittää jonkun toisen työn tekemiseen paremmin tai useampien töiden valmiiksi saamiseen. Ja toiselta puolelta katsoen itse tehty työ on usein valtavan palkitsevaa ja saa kodin tuntumaan ihan toisella tavalla kodilta.

Parasta mitä toivon kirjoituksillani saavani aikaan on se että ihmiset opettelevat uusia asioita, löytävät käsillä tekemisen vastapainon nykyelämän kiireelle. Jos on aikaa ja kärsivällisyyttä opetella uusia (vanhoja) taitoja niin usein huomaa että niistä tulee tehdessä hyvä mieli siinä missä saman asian tekeminen modernein, rationaalisin menetelmin on vain työtä. Mutta siltikään ketään ei saa syyllistää homman tekemisestä toisin. Saman työn voi teettää. Ei pidä pilata perhettä eikä omaa mielenrauhaansa yrittämällä väkisin, mutta yleensä kannattaa ainakin kokeilla. Yleensä huomaa suurimman osan peloistaan olevan turhia, ammattilainenkaan ei ole ihmistä kummempi kapine.

Ja mikä tärkeintä: asioiden tekeminen käsityönä ei lopultakaan ole järjettömän kallista ja se antaa todellakin sen oman leiman kotiin. Käsin tehty kaappi, huonekalu tai koriste-esine on kuin aito öljyvärimaalaus Anttilan kehyksessä roikkuvan tusinajulisteen rinnalla. Oli kyseessä ikkunoiden kunnostuttaminen ammattilaisella, kaappien teettäminen tai juuri sen puuttuvan huonekalun tilaaminen puusepältä loputtoman huonekalukaupassa ramppaamisen sijaan niin siitä tulee hyvä mieli. Sinulle itsellesi käsin tehty on jotain aivan muuta kuin tehtaasta ulos puskettu tahna. Ja voin vakuuttaa että se ei lopultakaan ole kohtuuttoman hintaista.


Kaunista alkuperäistä vai hienoa jäljitelmää?

Tällä aiheella tallaa varmasti kaikkien varpaille, joten on viisasta sanoa heti alkuunsa että oikeaa, yleispätevää ja aina viisasta vastausta ei ole. Mikä on alkuperäinen? Mikä on vanha? Voiko talon historiasta noin vain kumittaa kolmekymmentä, viisikymmentä tai sata edellistä vuotta pois ja itse asiassa väärentää sen tilalle uusi, oma ja kaunis historia? Taloille on toki tehty paljon väkivaltaa: on rakennettu lastulevyverhouksia, 70-luvun märkätiloja, lasivillapommeja ja tehty virhekorjauksia. Selkeä rakennusvirhe on tietysti aika suoraviivainen korjata ja poistaa, mutta minkä mukaan rakentaa uutta?

Tässä päästään taas siihen alkuperäiseen kysymykseen: mikä on ajan henki, miten korjata vanhaa? Toki materiaaleilla voidaan vaikuttaa moneen, mutta mitä niillä tehdä? Puutyöt ja rakenteelliset ratkaisut on usein entistettävissä alkuperäiseksi (silloin kuin se on järkevää ja tarkoituksenmukaista), mutta erityisesti tekniikan osalta joutuu usein tekemään hyvin vaikeita ratkaisuja: ottaako retroa, vanhan jäljitelmää vai kokonaan uutta?

Valintoja tehdessä pitää olla valmis miettimään sitä että mitä tässä nyt ollaankaan tekemässä. Suoranainen museointi ei ole kovin yleisesti tavallisten kotien korjaustapa, mutta vakkapa vanhoissa puukaupungeissa ja yksittäisissä arvotaloissa ihan puhdas museointi ja vanhojen maalien tai tapettien konservointi voi ihan hyvin ollakin mahdollista.

Toisaalta valtaosa ihmisiä ei todellakaan halua kotimuseota, eikä ole syytäkään säilyttää jokaista taloa primitiivisimmässä asussaan. Silti on asioita, joita kannattaa pitää mielessä.

Vanhassa talossa on oikeastaan kaksi hyvää perustapaa: joko vähäeleinen, tukevilla vanhoilla materiaaleilla tehty uusi tai sitten kokonaan uusi, oman aikakautensa kestävä tuote. Jälkimmäinen ei tarkoita uusinta pakettipuustellia vaan aidosti ajateltua ja suunniteltua uutta, joka on oma, kestävä aikakauden kerros rakentamisessa.

Kaikille on varmasti selvää, että ulkohuussit ja pyykkkipaljut eivät enää sovi valtavirta-asumiseen. Niillä on mukava elämöidä mökillä eikä ulkohuussi ole ollenkaan pöllömpi rentoutumispaikka pellon laidassa, mutta yleensä nykykaupungeissa on pakko ottaa aika paljon tiiviimpi ote asumiseen.

Keittiön osalta on helpointa olla asenteellinen, koska tietyllä tavalla siihen kulminoituu monta muutakin yhteiskunnallista ilmiötä. Samalla se kelpaa hyväksi esimerkiksi muustakin rakentamisesta.

Jos vanhan rakentaminen on vanhan ja yksinkertaisen kunnioittamista, niin sen soisi olla sitä keskeisimmillään keittiössä. Jos jäätelökone, suklaalähde tai mansikantröntinpoistokone eivät ole henkilökohtaisia suosikkejani muutenkaan, niin aika vilpittömällä mielellä voi sanoa että ne eivät todellakaan ole vanhan talon keskeisintä keittiövälineistöä.

Toki, keittiötarvikkeiden ja pelkästään ruoka-aineiden määrä on moninkertaistunut 50-luvulta, mutta omalta kohdaltani olen huomannut että tavaramäärän räjähtäminen käsiin on ollut enemmänkin näennäistä. Kuinka moni piilottelee vieläkin vaatehuoneessaan käyttämätöntä leipäkonetta? Montako vekotinta on ostettu lahjaksi sen paremmin pohtimatta sen tarpeellisuutta? Kuinka monta kippoa käytetään edes joka joulu?

Vaikka aihe menee jo kirkkaasti rakentamisen ohi, tiloja suunnitellessa kannattaa usein miettiä, että onko esimerkiksi säilytystilan ehdoton maksimointi aina välttämätöntä? Toki tilaa saadaan repimällä kaikki vanhat kiintokalusteet ja purkamalla puuhellan pois kaapistorivin tieltä, mutta samalla hukataan ne erityispiirteet jotka tekivät vanhasta keittiöstä erityisen. Saadaan aikaan massakeittiö, joka voisi olla missä hyvänsä. Ei ole välttämätöntä ajatella että jollain tavalla nykystandardiksi muodostuneet kodin vekottimet olisivat se ehdoton minimi jota ei voi alittaa. Miettimällä tarpeitaan tai tavaroiden tarpeellisuutta voi päästä ratkaisuun, jossa ne vanhan keittiön erityispiirteet säilyvät ja samalla saattaa ja päästä eroon ylimääräisestä ryönästä.

Samalla tavalla voi yrittää mieltää muitakin tarpeita talossa: vaikka nykyihmisen kaikkia vaatteita ei saakaan enää mahtumaan yhteen itsekseen seisovaan kaksioviseen vaatekaappiin, niin voi silti miettiä mitä muita vaihtoehtoja on kun kuusi metriä Kirenaa seinällä.

Vastaavia esimerkkejä on paljon. Kyse ei ole uuden kieltämisestä, vaan kyseenalaistamisesta. Jos nykyelämä ei tunnu mahtuvan vanhoihin raameihin, niin voi olla syytä miettiä onko vika raameissa vai nykyelämän yltäkylläisyydessä. Jos on tehnyt valinnan vanhan talon eduksi yksinkertaisuuden perusteella, niin samaa yksinkertaisuutta voi ihan hyvin soveltaa koko elämässä.

Eikö se olekaan ihan jokaisen oma asia?

Tiedän että on olemassa paljon ihmisiä joiden mielestä omalla tontilla saa tehdä mitä vaan ja sihen on ihan turha kenenkään muun tulla sanomaan. Tätä sopii kunnioittaa, mutta vain tiettyyn rajaan asti.

Niistäkin ihmisistä jotka jyrkimmin puolustavat omaa päätäntävaltaa moni aivan varmasti vastustaa parveketupakointia, jätteenpolttovoimalan rakentamista omaan pitäjään tai autoromuttamon muuttoa naapuriin. Moni niistä samoista ihmisistä myös päivittelee Hesarin "Kadonneet korttelit"-sarjassa hävinneitä arvokortteleita tai mana rumaa Enson päärakennusta Kauppatorilla. Ymmärtämättä että se on osa aivan samaa ilmiötä: oman maan kansallisvarallisuuden, kulttuurihistorian ja lähiympäristön siirtämistä eteenpäin yhteisössä. Kollektiivista käsitystä kauniista ja rumasta, hyväksyttävästä ja vältettävästä, hyvästä ja pahasta.

Jokaisen talo on oma, mutta yhdessä ne muodostavat osan tämän maan niin henkistä kuin ihan rahallista kansalisvarallisuutta, sitä omaisuutta jota kutsutaan suomalaisuudeksi. Sanon ihan suoraan, että minusta on vähän jokaisen asia miten sitä yhteistä omaisuutta hoidetaan.

Aika raju väite, mutta perustelen sen muutamalla kohdalla:

Yhteinen rakennusympäristö ja estetiikka

Käy kävelyllä pientaloalueella, jossa on kaikenlaisia taloja. Huomaat, että jotkut taloista ovat kauniita, toiset yhdentekeviä ja kolmannet aika rumia. Oikein kaunis talo on asuinalueen koru, jota jää katsomaan pidemmäksi aikaa. Vielä upeampaa on kulkea alueella jonka kaikki talot ovat kauniita. Vanhat puukaupungit ovat paikkoja, joissa on sielulle ruokaa, joissa tulee turvallinen olo.

Tiesittehän että koko Tallinnan vanha kaupunki piti jyrätä maan tasalle ja tilalle rakentaa funktionaalinen itäblokin asuinlähiö? Neuvostoliitolla vain loppui raha kesken, ja työ jäi tekemättä. Minkälaisena menetyksenä se koettaisiin tänä päivänä?

Taloja, ympäristöjä ja yksittäisiä rakennusosia on syyytä säilyttää. Pelkkä uusi pientaloalue on pilkottu, pirstaleinen tila, jossa ei ole sen paremmin kokonaisuuksia kuin paljolti näitä asuinalueen korujakaan. Silmä ei tartu mihinkään. Tämän vuoksi olisi tärkeää että kerroksellisuus, eri aikakaudet ja monipuolisuus säilyvät. Se on sielulle ruokaa. Vanhojen talojen vuoraukset pakettitalon näköisiksi köyhdyttävät tätä rikkautta. Eivät toki niin paljon kuin vanhan purkaminen kokonaan, mutta silti riittävästi viemään kiinnekohdat ympäristöstä.

Rakennustekniikka

Uuden ja vanhan sekoittamisessa on paljon ongelmia. Tämän osoittavat sadat virheet lateksimaalien, muovipussikorjausten, flättäkatto-elintasosiipien ja lastulevytysten saralla. Virheitä on tehty vuosikymmeniä ja minusta 60-70-80-lukujen kokeilut uusilla materiaaleilla kannattaa pitää kirkkaina mielessä kun aletaan korjaamaan vanhaa uusin menetelmin. Se mikä toimii kokonaisuutena kokonaan uudessa talossa ei ole lainkaan niin yksinkertaista monistaa pala kerrallaan vanhaan taloon.

Näitä rakennusvirheitä on toisteltu riittämiin tälläkin palstalla eikä ole tavetta luetella nitä kaikkia, mutta on hyvin, hyvin tärkeää oppia vanhasta.

Olen kunnostanut puuveneitä kymmenkunta vuotta ja kunnostaessa näkee aina sen miten vanha korjaus on toiminut tai ollut toimimatta. Jokaisen veistäjän pitäisi korjata ensin tusina veneitä jotta pystyisi näkemään miten ei ainakaan pidä tehdä. Sama koskee taloja: mummolan lasivillat, kavereiden levytykset, prakannut talotekniikka, oman talon virheet, kaikki luetut esimerkit ja nähdyt virheet kertovat paljon siitä miten ei pidä tehdä. Siitä on syytä ottaa opiksi. Ja samalla kannattaa suhtautua ihan yhtäläisellä epäilyksellä kaikkiin uusiin ihmeaineisiin tai maailmanuutuuksiin, koska niitä ei kerta kaikkiaan ole testattu.

Vanhat rakennusosat ovat erilaisia kuin uudet. Vaikka ikkunoiden pokajako säilytettäisiin, niin ulkonäkö on silti eri. Vanhat rakenteet näyttävät kauniilta vanhoissa taloissa ja ne toimivat yhdessä vanhojen rakenteiden kanssa. Niillä on myös hyvin vaikeaa tehdä peruuttamattomia virheitä.

Muodin muuttuminen

Nykymuoti muuttuu aivan liian nopeasti, ainakin talomittakaavassa. Olisihan se tietysti hienoa rakentaa uusi moderni keittiö kolmen uoden välein, mutta se ei ole järkevää. Mitä uudenaikaisemman ja erilaisemman näköinen jokin muotijuttu on, sen vähemmän se kestää aikaa. Tästä ovat esimerkkeinä vaikkapa ne lättäkatto-elintasosiivet, mineriittilevyt, Karaattilevyt tai jopa seinien pinnoittaminen pellillä. Samaan tyyliin voi laittaa mustat puunsuojaikkunat tai sisätilojen levyttämiset yltä päältä.

Ekologia

Tämä kuuluu sekä muodin muuttumiseen että kaikkiin muihinkin kohtiin. Mitä parempia, laadukkaampia ja matalammin jalostettuja rakennustarvikkeet ovat, sitä parempi on niiden ekolginen tase. Mitä useammin materiaalit vaihdetaan joko muodin muuttumisen tai osien loppuun kulumisen takia, sen enemmän luonto kärsii - ja me kärsimme. Ilmastonmuutos on liian muodikas puheenaihe että siihen kannattaisi mennä sen syvemmälle tässä, mutta kukaan tuskin kiistää etteikö ilmastonmuutos olisi yhteinen asia eikä vain jokaisen yksityisasia.

Ekologiaan kuuluu myös ihmisen hyvinvointi talossa. Vanhoissa rakennusosissa on varsin vähän myrkyllisiä, ympäristölle tai ihmiselle vaarallisia materiaaleja tai ongelmajätteitä. Uusissa tällaisia varmuudella turvallisia materiaaleja on varsin vähän.

Mitä tulee jätteen määrään, niin hyvin moni meistä on vienyt kaatopaikalle peräkärryn tai vaihtolavan toisesa jälkeen ajattelematta että se on enemmän jätettä kuin mitä normaali perhe tuottaa vuodessa. Rakentaminen on suurimpia kotitalousjätteen lähteitä ja suurimpia kotitalouksien luonnonvarasyöppöjä.

Jatkumo

60-luvun Suuren Hävityksen jäänteitä katsellessa monelle tulee mieleen että kunpa jollain olisi ollut järkeä silloin. 2030-luvulla moni ajattelee samaa meidän ajastamme. Ne alkuperäiskuntoiset "pilaamattomat" talot joita nyt metsästetään ovat muutaman kymmenen vuoden päästä aikalaisten mielestä meidän nykypäivämme pilaamia. Perintöä jota on jo valmiiksi vähän jätettävänä on syytä vaalia erityisen tarkasti.


Tämän lisäksi on olemassa vielä yksi hyvä syy, henkilökohtaisempi. Se on työ, käsityö ja taito. Taito ei näy vain mahonkiviilutetussa jugend-piirongissa, se näkyy yksinkertaisissa rakenteissa, vaikka vain siinä miten hirsiseinä pysyy kasassa tai miten nerokkaasti vanhat ikkunat kestävät talon vääntymisen särkymättä. Sitä on syytä kunnioittaa ja siitä on hyvä ottaa mallia.

Sen lisäksi ei ole lainkaan yhdentekevää kuka sen käsityön tekee. Teollisia tuotteita tulee tehtaasta kuin sudelta paskaa, eikä niillä ole nykyihmiselle arvoa. Yksi ihminen tekee useamman kymmenen lastulevypöydän sarjan päivässä parissa jossain kiinan tehtaassa. Samassa ajassa yksi ihminen tekee käsityänä vain yhden esineen.

Täällä kotosalla käsityönä tehdyt esineet varmistavat sen että taito säilyy ja työ säilyy täällä. Halpatuontitavaraa ostaen varmistaa vain sen, että kolmenkymmenen vuoden päästä täkäläinen pääelinkeino lienee pyykin varasteleminen naapurin naruilta; muuta ei ole jäljellä.


Syitä tulisi varmaan mieleen paljon lisääkin, tässä päällimmäiset. Aika kuivata vaahto suupielistä.

Pekka