A I - Anonyymit Insinöörit

Hei, mä oon Pekka ja mä oon insinööri. Mulla on oikeastaan ollut taipumus tähän insinööriyteen aika pitkään. Isä oli kätevä käsistään ja vaikka koko suku on muuten kohtuukäyttäviä humanisteja niin mä sitten kuitenkin repsahdin.

Jo ennen kouluikää mä olin aina isän työkalulaatikolla ja vuolin ensi kertaa sormeeni vähän sen jälkeen kun opin kävelemään. Purin kaikki mekaaniset esineet jotka eteen tuli ja aika monet sain takaisin kokoonkin.

No, koulussa tietysti otin kaikki teknisen työn tunnit mitä lukujärjestykseen sai ja ajattelin, että unelma-ammatti olis puukässän opettaja, oikea tekniikan ammattilainen. Tunneilla tein ensin omat työni pois ja sitten rakentelin parille kolmelle kaverille samanlaiset. Saivat, perkeleet, yleensä aina paremmat numerotkin vielä kun minä kun olin ensin harjoitellut omalla työlläni ja kavereiden kappaleet tietysti onnistui paremmin.

Lukioikään mennessä ei vielä ollut mielessä muuta kuin että tekniikkaa pitäis saada ja paljon. Ehkä mä olin enemmänkin vielä käsityöläinen silloin. Lukio meni ihan hyvin vaikka koko ajan tuli aina vaan rajumpia teknisiä kokeiluja vastaan. Kavereiden kanssa keiteltiin nitroglyseriiniä koulun kemianluokassa ja tärveltiin enemmän kalustoa kuin mitä olisi ollut koko vuoden luonnollinen poistuma.

No, lukion loppupuolella mä aloin olla jo tosi pahasti koukussa. Tekniikkaa oli pakko saada lisää ja lisää. Oli ihan pakko mennä TKK:lle opiskelemaan, mikään vähempi ei vaan riittänyt enää. Vaikka olin niin ihastunut käsityöläisyyteen niin nyt oli pakko ruveta tekemään hommia ihan teollisessa mittakaavassa. Aika monellehan opiskelu TKK:lla on pahan insinööriytymisen aikaa, mutta mulla oli tekniikkaan aivan hirveä intohimo. Luin valmistustekniikkaa ja puutekniikkaa, sorvit pyöri ja sahat lauloi niin että silmissä vilisi. Välillä tosin tuli vähän hiljaisempia ja humaanimpia jaksoja niin että mulla venyi opiskeluaika melkein yhdeksään vuoteen.

No, siinä opiskeluajan loppupuolella mä hurahdin ekoaatteeseen ja yritin päästä irti tosta raa'an tekniikan kurimuksesta johon olin joutunut. Pehmeämmät arvot alkoi kiinnostamaan ja ajattelin että jos mä oikein kovasti yrittäisin ja tekisin kaikkeni yltiöteknologisuuttani vastaan niin musta voisi tulla ihan oikea ituhippi. Aloin tutkijaksi TKK:lle ja olin pari vuotta projektipäällikkönä konepajojen ympäristöhallinnan kehitysprojektissa. Musta alkoi tulla jo aika humaani ja tekniikkaan tartti ottaa kantaa vain välillä mutta sitten tuli muutos elämäntilanteessa ja kaikki repesi taas.

Kyllähän te tiedätte miten siinä helposti käy. Projekti loppui ja mun oli pakko ottaa taas oikein kovan teknologian työpaikka ABB:llä. Raakaa metallia, tonneittain rautaa, kovia haasteita ja tuulinen paikka. Te ette voi kieltää etteikö tilanne olis ollu houkutteleva. Ja mä en vaan voinu vastustaa kiusausta.

Täällä mä nyt olen. Projektipäällikkönä ABB:llä. Rakennellaan suuria sähkömoottoreita laivateollisuuden tarpeisiin ja muillekin tarvitsijoille. Paineet on kovat ja elämä on helvettiä. Tekniikkaa tulee koko ajan lisää. Mun on pakko päästä tästä pian irti, muuten mä en varmaan koskaan pysty enää olemaan humaani edes vähän aikaa.

Suku on ottanut tän vähän raskaasti. Vanhemmat hyväksyy kyllä ihan, vaikka ne on humanisteja molemmat. Ne aina välillä vielä murisee, että "tänkin on taas suunnitellu joku insinööri" tai "tules ny insinööri tänne näyttään kuinka tää toimii". Mutta muuten ne on ottaneet tän ihan hyvin. Sukulaiset sen sijaan ei kestä ollenkaan suvun mustaa lammasta. Ne on tosiaan kaikki humanisteja ja niiden on tosi vaikea sulattaa insinööriä joukossaan. Rumat insinöörivitsit lentää koko ajan ja sukujuhlat menee yksiksi insinöörinpilkkajaisiksi. En mä sille mitään mahda että mulla ei vaan ole humaania ajattelutapaa niikuin niillä. Mun on pakko olla tällainen.

No, mä olen yrittänyt päästä pikkuhiljaa irti tästä kovan teknologian kierteestä mihin mä olen joutunut. Alan palata takaisin käsityöläisperinteeseen ja olen alkanut vieroittautua kovista arvoista jo lapsuudesta asti rakkaan puuveneenveiston  avulla.

Tää on oikeastaan toinen addiktio josta mä en ole vielä uskaltanut kertoa. Veneet oli mukana ihan alusta asti. Pienenä tein veneitä kaikesta mikä kellui ja muutamasta sellaisestakin aineesta joka ei kellu. Jo alle kymmenvuotiaana olin melonut kaikilla mahdollisilla vekottimilla mökkijärvellä, mukaan lukien mummon 100 vuotta vanha yhdestä puusta koverrettu taikinatiinu. Kun muilla pojilla oli mopokuume niin mä hakusin optimistijollan. Pahimmillaan mä olin kolmen puuveneen loukussa, niin että addiktioksi se meni sekin. Mutta en mä sitä silti pidä yhtä pahana kuin tota tekniikkaa.

Puuveneiden tekeminen edustaa kuitenkin aika pehmeitä arvoja. Niitä ei voi tehdä teollisesti ja musta on vaan ihan hyvä vähän vieraantua näistä teräksen sävyttämistä työasioista. Mä olen ajatellut että jos joskus saisi tarpeeksi rahaa niin voisi veistättää itselleen ihan oman veneen ja muuttaa siihen sitten asumaan. Tai alkaa veistämään veneitä itse. Mutta enpä tiedä, mula taitaa olla silti niin paljon insinööriä veressä että ei siitä mitään tule kuitenkaan. Jotain nyt kumminkin tarvii yrittää.

Eikä se siihen ole jäänyt. Mitä pehmeempi teknologia on kyseessä, sen parempi. Jos jonkun homman pystyy tekemään käsin niin se tehdään käsin eikä koneella. Ja kaikenhan pystyy tekemään käsin. Jonain päivänä mä teen kaiken käsin käsityökaluilla jotka on tehty pelkillä käsityökaluilla. Niin että ei ole tarvinnu sähköä riivata yhtään vähää niiden töiden eteen. Ehkä sinä päivänä mä voin olla vähän humaani.

Niin että ei musta taida tulla kunnon humanistia ikinä, mutta mä yritän kuitenkin päästä irti tästä kauheesta teknologiahuumasta johon olen joutunut. Tää on koko elämän kestävä projekti. Mä vaan toivon, että voin viettää hyviä ja humaaneja päiviä yhden kerrallaan.

Joo, mä olin siis Pekka ja diplomi-insinööri. Heippa kaikille.

Pekka