Suorille
pinnoille tarkoitetut höylät ovat yleisimpiä ja käytetympiä ja harva
puutyön tekijä koskaan normaaleja oikaisu- ja silityshöyliä kummempia
kaipaakaan.
Stanley ja Stanleyn jäljissä myös suurensuuri
joukko muita valmistajia alkoi valmistaa 1800-luvun lopulla ja
1900-luvun alussa kattavaa sarjaa perushöyliä pikkuriikisestä numero
#1:stä yli kuusikymmensenttiseen #8:aan. Samantyyppisiä höyliä alkoivat
valmistaa patenttien rauettua kymmenet muutkin valmistajat, kuten
Union, Miller’s Falls, Record ja sadat muut. Myöhempinä aikoina myös
E.A Berg ja Esteel tekivät höyliä Ruotsissa ja kotimassa vastaavia on
rakentanut ainakin on Tae Oy.
Kotimaisittain meillä on pärjätty
huomattavan pitkään itse tehdyillä tai tehdastekoisilla puuhöylillä,
oli toki paljon halvempaa ostaa vain terä kuin koko höylää.
Meikäläisittäin on siis hyvin vaikeaa löytää alkuperäisiä 1900-luvun
alussa maahantuotuja metallirunkoisia höyliä. On silti ihan hyödyllistä
käydä läpi tuo alkuperäinen ”Stanley-sarja”, koska se valottaa ihan
hyvin erikokoisten höylien käyttöä. Lisäksi niitä saa aika hyvin
maailmalta käytettynä.
Koko
|
Koko pituus cm
|
Terän leveys
mm
|
Paino
Kg
|
Käyttö
|
Kuvassa oikealta
|
#1
|
14
|
31,8
|
0,45
|
Silityshöylä
|
|
#2
|
18
|
41,3
|
0,9
|
Silityshöylä
|
1.
|
#3
|
20
|
44,5
|
1,25
|
Silityshöylä
|
2.
|
#4
|
23
|
50,8
|
1,5
|
Silityshöylä
|
3.
|
#4½
|
25
|
60,3
|
1,9
|
Silityshöylä
(raskas)
|
4.
|
#5
|
36
|
50,8
|
1,9
|
Penkkihöylä
|
5.
|
#5½
|
38
|
57,2
|
2,7
|
Penkkihöylä (raskas)
|
6.
|
#6
|
46
|
60,3
|
3,1
|
Pitkähöylä
|
|
#7
|
56
|
60,3
|
3,25
|
Pitkähöylä
|
7.
|
#8
|
61
|
66,7
|
3,9
|
Pitkähöylä
|
|
|
|
|
|
|
|
#40
|
24
|
31,8
|
0,85
|
Rouhintahöylä
|
|
#40½
|
27
|
38,1
|
1
|
Rouhintahöylä
|
|
(Lähde: Garret Hack: The
Handplane book)
Penkkihöyläsarjasta
#1-8 on olemassa myös urapohjaiset versiot, jotka merkitään
C-kirjaimella (C = Corrugated). Urapohjaisista sanotaan että niiden
kitka pihkaisilla puilla olisi pienempi, mutta itse en ole juuri eroa
huomannut. Suomessa löytyvistä höylistä suuri osa on urapohjaisia, itse
suosin tasapohjaisia.
Samaten höyläsarjasta on tehty
tukevampaa ja myös halutumpaa Bed Rock-sarjaa numeroilla #602-608
(ykköskoko puuttuu), mutta niitä ei näillä nurkilla juuri liiku ja
alkuperäiset ovat maailmalla hyvin kalliita. Sanottakoon, että parhaat
tällä hetkellä tehtävät nykyhöylät ovat juuri Bed Rock-sarjan
jälkeläisiä (Clifton ja Lie Nielsen).
Silityshöylät
Silityshöylät
ovat itse asiassa tästä poppoosta ne höylät joita käytetään viimeiseksi
kun oikaisu ja muotoilu on hoidettu isommilla höylillä.
Numerot
#1 ja #2 ovat hyvin pieniä, melkeinpä sarjan täytteeksi tehtyjä. #1
onkin niin pieni, ettei aikuinen mies saa höylän kahvan sisään
mahtumaan yhtäkään sormea kunnollisesti. Höylästä pitää pitää kiinni
kummallisella nipistysotteella, joka tekee käytöstä omituista ja
samankokoisten nyrkkihöylien käyttö on paljon helpompaa.
Käyttökelvottomuudestaan huolimatta höylä on keräilijöiden suosiossa ja
hyvästä yksilöstä voidaan maksaa yli tuhat taalaa – ilmeisesti sen
vuoksi että pienoishöylä on vain yksinkertaisesti söötti. #2 on lähes
yhtä hankala käytössä, mutta olen todennut että lapset ovat siihen
kovasti ihastuksissaan, koska höylästä saa pienillä käsillä hienosti
kiinni. Aikuisen käyttöön se on silti jokseenkin hankala, kahvan sisään
mahtuu hädin tuskin kolme sormea. Ja kun tämäkin malli on osapuilleen
tavallisen puhdistushöylän kokoinen, niin käyttö on aika vähäistä.
Numerot
#3 ja #4 ovat jo hyviä silitys- ja yleishöyliä. #4 on monelle hyvin
tuttu koulun puutyöluokasta, kaikilla 70-luvun jälkeen koulunsa
käyneillä lienee kosketus tällaiseen ”kouluhöylään”.
Angloamerikkalaisessa
työkaluperinteessä nämä höylät on varattu silitykseen ja viimeistelyyn.
Täkäläisittäin on yleensä käytetty aina yhtä numeroa pienempiä höyliä
kuin mitä alun perin ameriikanmaalla on ajateltu. Sikäläisittäin #3 on
monen mielestä vähän pieni silityshöyläksi, mutta suomalainen on
ostanut nuukuuttaan aina vähän muita pienemmän. Sama pätee #4:n ja #5:n
suhteen: maailmalla #5 on aivan suvereenisti se perus-penkkihöylä joka
aina ja poikkeuksetta ostetaan ensin, meikäläisittäin #4 on
huomattavasti yleisempi ainoana tai ensimmäisenä höylänä. Nuukuus on
tietysti yksi tekijä, mutta epäilen että tuo koulusta opittu malli on
vaikuttanut yleisyyteen yhtä lailla.
Itse pidän #3:a ihan
hyvänä pikku silityshöylänä. Molemmat ovat myös erityisen käteviä
höyliä sovitusten siistimiseen työmaalla: venetyömaalla olen tykästynyt
#3:n keveyteen, sitä kun voi käyttää tarvittaessa jopa yhdellä kädellä
”polven päällä” rakentaessa.
Vaikeita puita silittäessä höylän
paino on tärkeä tekijä, koska se tasoittaa kulkua. Höylä liukuu
massallaan oksien tai vastakarvanpaikkojen yli, eikä sitä tarvitse
lykätä voimalla eteenpäin. Vaikeampaan puuhun siis #4 tai vielä
raskaampi ja leveämpi #4½ on ihan hyvä valinta. Yleiskäyttöön silti
nelonen on helpoiten saatavilla oleva ja pätevä perusvastaus.
Kuva 3: Stanleyn silityshöylät #2, #3, #4 ja #4½
Kuva 4: Erikoisempia silityshöyliä:
Amerikkalainen Transitional-mallin puu/metallirunkoinen höylä
Metallirunkoon koottu Spiers Ayr-silityshöylä
Meillä yleinen, alunperin keskieurooppalainen silityshöylätyyppi
Kuva 5: Yksinkertaisia, erityisesti englannissa yleisiä silityshöyliä, ”coffin smoother”
Kuva 6: Stanleyn #2 on aikuisen käteen epämukavan pieni
Penkkihöylät
Amerikkalaisittain
#5 on ollut perushöylä, joka on taloon ensinnä ostettu ja jota onkin
myyty laivalasteittain. Sinänsä valinta ensimmäiseksi höyläksi tai
verstaan tärkeimmäksi ”työkoneeksi” on erittäin hyvä. Höylä on
riittävän pitkä että sillä voi jo oikaista lyhyen laudansyrjän ja se on
silti riittävän lyhyt kelvatakseen tarvittaessa silityshöyläksi, ehkä
pienellä puhdistushöylällä avittaen. Kuten yllä sanoin, höyläkoot
menevät meikäläisittäin hiukan ristiin, mutta rapakontakainen perinne
on sekin ihan perusteltu.
Jos nyrkkisääntöä perushöylän
valintaan pitäisi hakea, niin #5 on hyvä ja monipuolinen valinta
ihmiselle jolla on höyläpenkki ja joka tekee työtä paljon penkin
ääressä. Jos käyttää höylää paljolti polven päällä rakentaessa,
remonttityömaalla tai venekatoksessa, niin viitonen on vähän
raskaansorttinen. Se ei myöskään enää käy yhdellä kädellä
työskentelyyn.
Tämän koon höylä on myös yleinen valinta pinnan
rouhintahöyläykseen varsinaisen rouhintahöylän puuttuessa. Samaten
sillä voi jo oikaista tasopintoja, jos pinta ei ole kovin suuri ja jos
pinnan suoruusvaatimukset eivät ole erityisen kovat.
#5½ on
tästä raskaampi versio töihin jossa halutaan enemmän massaa tai
leveyttä. Itselläni #5 on terotettu hiukan kaarevalle terälle rouhintaa
ja nopeaa pintojen tai syrjien oikaisua varten, kun taas #5½:ssa on
paljon hienommalle lastulle viritetty terän muoto ja säätö pintojen
viimeistelyyn ja päätypuun höyläykseen kulmauslaudalla. Paino auttaa
valtavasti päätypuuta höylätessä. Saman kahden höylän efektin saisi
hyvin aikaan hankkimalla kaksi terää, toisen kaarelle teroitettuna
alkutyöstöön ja toisen viimeistelyyn.
Kuva 7: Stanleyn #5 (edessä) ja I. Sorbyn #5½
Kuva 8: Meillä yleinen kansakouluissa käytetty noin 40-senttinen pitkähöylä on itse asiassa hyvin sopiva penkkihöyläksi
Pitkähöylät
Numerot #6-8 ovat pitkähöyliä, joiden päätarkoitus on saada aikaan erityisen suoria laudansyrjiä tai tasaisia pintoja.
Meikäläisittäin
pitkähöylä on ollut kaikkein yleisin höylätyyppi. Samasta
puusepänverstaasta on saattanut löytyä puolen tusinaa erilaista
pitkähöylää ja vain muutama silityshöylä. Pitkähöylää on käytetty sekä
alkurouhintaan että silittämiseen. Jopa rapakon toisella puolella on
paljon ihmisiä jotka sanovat käyttävänsä #7:aa lähes kaikkeen raa’alta
sahapinnalta viimeistelyhöyläykseen, joten tyyli ei ole erityisen
vieras muuallakaan. Ainoaksi höyläksi puinen tai metallinen pitkähöylä
on vähän kömpelö. Vaikkakin sellainen onkin erittäin hyvä olemassa ja
suurimittakaavaisempaan työhön jopa välttämätön, niin pelkällä
pitkähöylällä on vaikea tulla toimeen.
Kuva 9: Stanleyn #7 ja suomalainen itse tehty pitkähöylä
Kuva 10: kotimaisia pitkähöyliä
Rouhintahöylät
Rouhintahöylät
on tarkoitettu – kuten nimestä jo voi arvata – ensimmäiseen raakaan
pinnan putsaukseen ja oikaisuun kun lähdetään saha- tai veistopinnalta
eteenpäin.
Rouhintahöylän tärkein piirre on hyvin kuperaksi
terotettu terä. Ajatuksena on ottaa kapea mutta syvä lastu pinnasta,
jolloin materiaalin poisto pinnasta on tehokkainta.
Rouhintahöylä
on yleensä myös hyvin kapea, koska leveän terän työntäminen muuttuu
äkkiä tavattoman raskaaksi. Aivan hyvän rouhintahöylän saa kuitenkin
tehtyä vanhasta silityshöylästä, jonka kita on jo kasvanut liian
suureksi tarkempaan työhön. Terä vain terotetaan kaarelle, murtoterä
säädetään puolen sentin päähän terästä ja kitaa avataan tarvittaessa
vähän lisää jotta karkeat lastut mahtuvat poistumaan eivätkä tukehduta
höylää. Tällaisen höylän voi rakennella myös jostain
huonolaatuisemmasta tai muuten joutavasta kolmosen tai nelosen
kokoisesta rautahöylästä, joissa on mukavasti massaa rouhintaan.
Monessa
tapauksessa massa auttaa rouhintahöyläystä. Oksattomassa ja pehmeässä
puussa melko kevyttä höylää on helppo lykkiä pitkin pintaa, mutta
pahasti oksaisia tai kähäräisiä puita höylätessä lisäpaino tasoittaa
kulkua ja auttaa oksien yli. Olen nähnyt puurunkoisiin porattuja reikiä
jotka on valettu täyteen lyijyä painon lisäämiseksi.
Stanley
teki paria höylää nimenomaan tähän tarkoitukseen. Näitä ei ole
kovinkaan paljon liikkeellä, ja monet ovat vahvassa ruosteessa. Varsin
raadollinen syy tähän on, että rouhintahöyläys on varsin hikistä
puuhaa, kun työtä tekee pidempään. Vaikka rautahöylät oli ympäriinsä
maalattu, niin päälle tippuva hiki on ruostuttanut höylät.
Kuva 11: kaksi erimallista kapeaa rouhintahöylää
Mistä niitä saa?
Vanhoja
höyliä saa vaihtelevasti, maailmalla on paljon käytettyjä työkaluja
myyviä antiikkiliikkeitä ja pelkkiin työkaluihin keskittyviä kauppoja.
Oma valintani on ollut hankkia vain vanhoja, mutta tätä nykyä myös
useat uustuotantovalmistajat tekevät vaihtelevan laatuisia höyliä.
Hyviä,
laadukkaita paranneltuja kopioita vanhoista Stanleyista tekee
Lie-Nielsen ja Clifton. Molemmat ovat äärimmäisen laadukkaita, mutta
hintakin on sen mukainen. Veritas (Lee Valley) on uusi, innovatiivinen
tekijä, jolla on uusia ja muotoilultaan klassisista höylistä poikkeavia
höyliä tarjolla. Kaikki nämä kolme ovat aivan huippuluokkaa ja kaikilta
löytyy lähes koko vanhaa Stanleyn sarjaa vastaava setti höyliä.
Kotimaisen
tyyppisiä, puurunkoisia höyliä tehdään vielä Saksassa. ECE ja Ulmia
tekevät erilaisia höyliä pitkähöylästä pienehköihin silityshöyliin
verrattain hyvälaatuisina. Niitä saa saksalaisista verkkokaupoista.
Vanhoista
suurista merkeistä Record sinnittelee juuri ja juuri verkonpainoluokan
yläpuolella. Valmistustekniikka on muutettu massavalmistukseen
kelpaavaksi ja höylissä on paljon pellistä prässättyjä ja muuten
pikaisesti tehtyjä osia. Myös osien tarkkuus on vähän mitä sattuu.
Stanleyn
nykytuotanto on yksiselitteisesti luokatonta, eikä asiaa ole mitään
syytä pehmentää millään lailla. Höylien viimeistely ja mittatarkkuus on
yhtä huonoa tai yleensä jopa huonompaa kuin valtaosassa kiinalaisista
ja intialaisista kopioista. Jos päätyy ostamaan aihion, josta paljolla
työllä ja fiilaamisella saa jonkinlaisen käyttöhöylän, niin kannattaa
hankkia intialainen Anant, jotka ovat yhtä huonoja, mutta huomattavasti
halvempia kuin Stanleyt. Useammat näkemäni Anantit ovat itse asiassa
olleet parempia kuin Stanleyt, mutta laatu on varsin vaihtelevaa.
Rouhintahöyläyksestä, pinnan oikaisusta ja silittämisestä löytyy artikkeli
täältä
Artikkeli höylien terottamisesta ja säädöstä on vielä kirjoittamatta, mutta jos tässä nyt esittelee työkalut ensin
Pekka